Millaiseksi hänen keskustelunsa kansan kanssa useinkin muodostui, siitä hän kertoo itse muistiinpanoissaan. Vahinko vain, että ne ovat englanninkielisiä, joten saaristolaisten vastaukset menettävät hänen esityksessään koko alkuperäisen tuoreutensa. Paroni Nicolayn menettelytavalle tältä ajalta nämä yksityiskohdat ovat joka tapauksessa hyvin luonteenomaisia. Eräskin keskustelu käy tämäntapaisesti: 'Herra Jeesus Kristus siunatkoon tätä taloa!' — Joskus 'kiitos', joskus ei vastausta lainkaan. — Hyvää huomenta! Minulla on muassani raamattuja ja Uusia Testamentteja. Onko teillä niitä? — On kyllä, on meillä, muutama testamentti ja kirjoja koko joukko. — Sepä hauskaa — onko teillä myös rauha Jumalan kanssa? — Pitäisipä tuo olla. Onko teillä rukouskirjoja ja postilloja? — Ei ole, on vain Jumalan sanaa. Muistakaa, ettemme elä kauan. Herra Jeesus tulee pian takaisin, tai Hän voi myös pian kutsua meidät täältä — meidän täytyy olla valmiit kohtaamaan Häntä. — Niinpä kyllä, onhan se maallinen elämä hyvin lyhyt. — No niin, sillä, jolla on rauha Jumalan kanssa, on kaikki; sillä, jolla ei sitä ole, ei ole mitään, olipa hän kuinka oppinut mies tahansa. Jumala tahtoo antaa teille rauhansa, jos vain tahdotte ottaa. Hänet vastaan. Oletteko ottaneet Hänet vastaan? Hän rakastaa teitä niin paljon ja ikävöi saada pelastaa teidät. — Hyvin yksinkertaisin sanoin saattoi Paul Nicolay puhella saaristolaisille — olihan hänen kielitaitonsa hyvin puutteellinen ja hän itse tottumaton juttelemaan rahvaalle, mutta siitä huolimatta kävi ilmi, että ne puheet monesti tuottivat hedelmän. Hän kertoi usein itse perästäpäin hyvänsuovasti ja kätketyn ivallisesti näistä kokeiluistaan kansansaarnaajana — mutta ei sen, mikä tuntuu ja ehkä näyttääkin epäonnistumiselta, aina tarvitse silti epäonnistua. Kai saaristolaiset usein ihmettelivät tuota hentorakenteista herrasmiestä, joka kantoi raskasta laukkua, ja hänen lyhyitä kysymyksiään ja outoa murrettaan, mutta juuri tuo oudostuttava sai heidät monesti pysähtymään hänen sanoihinsa. Vilpitön, vakuuttava äänensävy, tuo "totinen, hieman kysyvä katse", jonka olemme jo entuudesta oppineet tuntemaan, ehkäpä tunne siitä, ettei puhujan ollut helppo lausua kehoitussanojaan, kaikki tuo antoi hänen koruttomalle, muodollisesti kömpelölle saarnalleen sen varsinaisen arvon. Kuinka suurta itsensä voittamista koko tämä "hyökkäystoiminta" häneltä varmasti kysyi, voimme kuvitella, kun tunnemme hänen luonteensa. Usein hän merkitsee lähetysmatkoillaan muistikirjaansa, ettei hänellä ole ollenkaan halua puhua. Mutta kuvaavaa on, että hän kerran tehtyään tällaisen tunnustuksen välittömästi kirjoittaa vastauksen omaan levottomuudentuskaansa: "Turhanaikaista!" ("Doesn't matter"). Kun hän kutsuu ihmisiä raamatunselitykseen, jonka hän aikoo pitää eräänä iltana, kirjoittaa hän tuntuvan siltä "kuin kutsuisi omiin hautajaisiinsa".

Työllä saaristolaisväestön keskuudessa, johon hän antautui monena vuonna, tuli joka tapauksessa olemaan merkitystä sitä miestä kasvattavana, josta oli kerran koituva "ihmisten kalastaja" ja suurisuuntainen järjestävä kyky. Tämä työ laajensi ennen kaikkea hänen kokemuspiiriään. Matkoillaan hän tutustuu mitä erilaisimpia tyyppejä edustaviin ihmisiin — hihhuleihin, joiden "ankaran lainalaisuuden" takaa hän kaikesta huolimatta tuntee elävän elämän lehahduksen, itsevarmoihin hedbergiläisiin, jotka hakivat hänet käsiinsä pelkästään väitelläkseen, venäläisiin kalastajiin, jotka kehittelevät hänelle sellaista mielipidettä, että muka Jeesuksen pelastustyö koski vain jo Hänen aikanaan kuolleita eikä nykyisin eläviä ihmisiä, joiden on hankittava autuutensa omilla töillään. Hän tottuu vähitellen antamaan julistukselleen eri vivahteita kuulijainsa laadun mukaan. Hän oppii ymmärtämään, että "hengellinen nälkä on herätettävä, ennenkuin sen voi tyydyttää". Hänen katseensa teroittuu huomaamaan yksilöitä, jotka hiovat massan, ja hän alkaa osata tarttua oikeisiin sanoihin, kun hänen on sielunhoitajana käsiteltävä persoonallista hätää tai persoonallista surua. Niinpä hän lohduttaa esim. levotonta äitiä kertomalla Augustinuksesta, kyynelten pojasta. Sielunhätään joutuneet tulevat hänen jahdilleen, ja usein hänet kutsutaan sairasvuoteitten ääreen.

Tämän kaiken keskellä kasvaa yhäti hänen luottamuksensa Jumalaan, joka yksin tekee hänet kykeneväksi olemaan lähimmäisilleen hengellisesti hyödyksi. "Jumalaan katsominen, se ainoa tuo voimaa", hän kirjoittaa v. 1893. "Me emme voi muuta kuin antaa Hänen toimia." Vaivoissa ja vaikeuksissakin häneltä jää aikaa omakohtaiseen seurusteluun Jumalan kanssa, jonka syvyys ja ihanuus on paljon yli tavallisen mitan. Elämä merellä tuottaa hänelle — merta rakastavalle — usein suurta ja puhdasta iloa. Hän iloitsee hetkistä, jolloin meri päilyy sinisenä ja saaristo on kaunis — "Välimeri ja Capri", hän kirjoittaa kerrankin Suursaarelle tullessaan — mutta myös "vihaisista vihreistä aalloista, valkoroiskeisista", raikkaista tuulista ja kunnon purjehduksesta. Mutta kaikessa tässä hän ennen muuta kohtaa Jumalan. Hän pyytää päästä selville Hänen tahdostaan aina kun hänen on ryhdyttävä johonkin merellä. "Pajuri on usein hermostunut kummallisista temppuiluistamme", hän kirjoittaa kerran. Hän rukoilee Herraansa ottamaan kaiken omaan huostaansa ja huudahtaa nähdessään, että hänen rukouksensa on kuultu: "Kuinka suurenmoisesti Jumala menettelee!" ("How grand of God!") Hänen kykynsä huomata Jumalan käsi vähäpätöisimmässäkin — mikä oli hänelle luonteenomaista läpi koko elämän — pääsee suuresti kehittymään näillä purjehdusretkillä. Lapsellisen välitön, hymyhuulinen kiitollisuus haastaa noista v. 1895 jonkin uskonelämyksen jälkeen kirjoitetuista sanoista: "Jumalan lapselle ei ole olemassa sattumia, vaan tuollainen yhteensattuma on pienoinen lahja, vähäinen Jumalan hyvyyden osoite." Vielä lähemmäksi Jumalaansa hän varmaan tuli vaaran hetkellä — hän on monta kertaa hengenvaarassa matkoillaan. Mutta lähimmäksi me tunnemme hänen päässeen, kun hän joskus ennättää asettua Jumalansa eteen aivan yksin, ei rukoillakseen, ei kiittääkseen, vaan ainoastaan ikävöivänä ja hartaana. Sellaisten hetkien ympärille pystyvät päiväkirjan koruttomat sanat luomaan ilmapiirin täynnä pyhää hiljaisuutta, jota emme tohdi katkaista.

V. 1893 oli paroni Nicolayn toiminta olennaisesti muuttunut luonteeltaan. Hän ei tyytynyt enää olemaan kirjainmyyskentelijänä tai työskentelemään yksityisten keskustelujen ja tilapäisten raamatunselitysten varassa, vaan otti mukaansa jahtiin jonkun tai useammankin maallikkosaarnaajan — enimmäkseen suomeapuhuvia — joiden avulla hän saattoi järjestää eri saarilla suurempiakin kokouksia. Sellaisia maallikkosaarnaajia olivat Mäkinen, Soikkeli, Saarinen, Skutnabb. Nämäkin apulaisensa paroni Nicolay otti suoraan ikäänkuin Jumalan kädestä — hän rukoili ennen purjehdukselle lähtöä, että ilmoittautuisi vain sellaisia miehiä, jotka tunsivat sisäistä kehoitusta ottaa osaa työhön, ja oli varma siitä, että hänen rukouksensa oli kuultu. Hän oli myös yleensä tyytyväinen tovereihinsa ja iloitsi heidän vaatimattomasta ja välittömästä sananjulistuksestaan. Seuraavina vuosina tehtiin purjehdusretkiä Viipurin saariston eri osiin (Koivistoon, Piisaarelle ja Pitkäänpaateen) samoin kuin moniin jo ennen mainittuihin paikkoihin. Monesti ohjattiin kulku Suursaarelle ja sen etelä- ja itäpuolisille saarille, kuten Tytärsaarelle ja Lavansaarelle. Kokoukset olivat luonteeltaan tavallisesti hetken synnyttämiä, laajaperäisiin valmisteluihin ei ollut aikaa.

Paroni Karl August Wrede on kertonut, miten meneteltiin, kun hän oli kerran mukana Nicolayn lähetysretkellä eräälle Haminan edustalla sijaitsevalle saarelle. Pitkin saarta lähetettiin sana, että silloin ja silloin pidetään kokous täysi-ikäisille ja hiukan myöhemmin toinen lapsille. Paroni Wrede kysyi, puhuisiko hänkin kokouksissa. "Puhu vaan, jos sinulla on jotakin sanottavaa", vastasi paroni Nicolay. "Millainen on ohjelma; missä järjestyksessä se suoritetaan?" kyseli vieras edelleen. "Samapa tuo, sen Jumala osoittakoon!" Tuollainen kokousten järjestäminen tuntui paroni Wredestä hieman ihmeelliseltä, mutta hän sai todeta, että molemmissa oli paljon väkeä ja saarnaajilla tilaisuutta puhua yksityisesti useille osanottajille "ainoasta tarpeellisesta". — Maallikkosaarnaajien antama apu ei paroni Nicolayn mielestä vapauttanut häntä itseään puhumisvelvollisuudesta. Hän tottui aika hyvin pitämään uskonnollisia puheita ruotsiksi, puhuipa joskus, pakon vaatiessa suomeksikin. Mutta erikoisen suurta luottamusta kykyynsä hän ei saanut: "Kuinka kelvoton evankelista olenkaan, kuinka kiusallista minun on 'hyökätä'", hän kirjoittaa vielä Suursaarella v. 1896. Silti hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta. Monin paikoin hän oli yhteistyössä pelastusarmeijan kanssa, johon hän oli tutustunut jo aikaisemmin Viipurin esikaupungeissa. Aluksi monet sen toimintatavoista vaikuttivat häneen hyvin vastenmielisesti, mutta se ei hänestä oikeuttanut häntä kääntämään selkäänsä järjestölle, jonka työ hänen täytyi tunnustaa uhrautuvaksi ja hedelmäätuottavaksi. "Ei saa koskaan olla liian varma ensimmäisestä vastenmielisyydestään", hän kirjoittaa lausuttuaan ilmi vastenmielisyytensä julkiseen todistamiseen.

Jo ensimmäisenä lähetysvuotenaan hän oli ryhtynyt työhön, jonka sai suorittaa aivan yksin, nimittäin myymään venäjänkielisiä Uusia Testamentteja ja hartauslehtisiä Uuraan salmen lähistöön sijoitettuihin sotalaivoihin. Hänet päästettiin yleensä näihin laivoihin, ainoastaan poikkeuksellisesti hän sai pyyntöönsä vastaukseksi torjuvan "ne nado" (ei tarvita). Matruusit kutsuttiin kannelle ja he katselivat uteliaasti esille pantuja kirjoja. Muutamilla laivoilla ostettiin niitä mielellään — muuan matruusi sanoi esim. kerran toiselle hyvin paheksuvasti: "Mikä matruusi sinä olet, jolla ei ole Uutta Testamenttia?" Mutta sattuipa niinkin, että he nauroivat ja katselivat niin kirjoja kuin myyjää kuin mitäkin ihme-elävää. Upseerit suhtautuivat asiaan kokonaan sen mukaan, tiesivätkö, kuka oli tuo hiljainen, vaatimaton kirjainmyyskentelijä, vai eivät. Kun toisella laivalla kohtelu oli kopeaa ja hän sai levittää tavaransa maahan laivan kannelle, kutsuttiin hänet toisella upseerien hyttiin ja kohdeltiin paronina. "Tunnen olevani kuin mikäkin Tuhkimus", hän kirjoittaa sellaista koettuaan. Häntä ahdisti kiusaus näillä laivakäynneillään heti ilmaista itsensä ja esiintyä upseerien parissa maailmanmiehenä eikä lähetyssaarnaajana. "Siellä tuntee olevansa kuin toisessa maailmassa. Tekisi mieli olla siellä vieraskäynnin mieluisalla pohjalla eikä Jumalan teillä." Niin monet maailmalliset harrastuksethan olivat hänelle ja näille upseereille yhteisiä — entiset Pietarin-aikuiset tuttavat, suurpolitiikka ja ennen muuta purjehdus ja meriasiat — hänen erikoiskiintymyksensä. Mutta näistä asioista puheleminen, kun hän tuli laivaan Jumalan valtakunnan asioissa, tuntui hänestä ajanhukalta ja keinolta välttää mahdollisia ikävyyksiä. Hänen rehellinen luontonsa nousi vastustamaan kaikkea, mikä olisi vivahtanutkin uskottomuudelta hänen palvelemalleen asialle. Tämä seikka sekä venäläisillä aluksilla vallitseva kokonaan vieras henki teki hänelle tämänkaltaisen työn vaikeaksi, mutta hän tunsi olevansa kutsuttu siihen eikä hän luopunut siitä koko sinä aikana, jonka hänen saaristolähetystään kesti.

Näin oli siis todellakin toteutunut tuo ajatus, että "epäjumala" oli muutettava korkeampia elämänarvoja palvelevaksi välikappaleeksi. Kesäkuukaudet eivät nyttemmin olleet paroni Nicolaylle levon aikaa; jollei hänen täytynyt oleskella ulkomailla hoitamassa terveyttään — ja se oli hänelle aina vastahakoista — muodostuivat ne päinvastoin ankarain ponnistusten ja vaivojen ajaksi. Tällöin hän saattoi usein tuntea itsensä niin väsyneeksi, että "ruumis tuskin pystyssä pysyi". Mutta työ tuotti hänelle myös runsaasti iloa. "Purjehdusretkien loppu on usein vielä siunatumpi kuin alku", hän kirjoittaa kerran. Suurin on hänen ilonsa, kun hänen joskus suodaan nähdä, että hänen työtään tarvitaan monin paikoin ja että se myös tuottaa hedelmää. Niinpä hän kertoo eräästä "siunatusta kokouksesta" Kaunissaarella, missä ei ollut pappia eikä maallikkoa ollut saarnaamassa kolmeen vuoteen, ja Tytärsaarella käydessään hän tapaa ihmisiä, jotka ovat saaneet rauhan Jumalan kanssa hänen edellisenä vuonna siellä oleskeltuaan. Hän rakastaa jahtiaan uusin, pyhin tuntein, mutta miettii sentään vielä joskus, eiköhän itse purjehduksen ilolla liene liian suurta sijaa hänen elämässään. Mutta nuo ovat ohimeneviä tunnelmia, ja v. 1897 hän kirjoittaa: "Olen varma, että taivaassa on jahdistani kuva — niin on Jumala osannut järjestää asiat epäjumalaanikin nähden." Kuitenkin palaa ajatus jahdin myymisestä ja saaristolaislähetyksen lopettamisesta yhä useammin hänen mieleensä 1890-luvun lopulla, ja hän toteuttaa tämän ajatuksen v. 1901. Aiheena siihen lienevät kai monet uudet velvollisuudet, jotka ovat näihin aikoihin ennättäneet anastaa hänet, niin ettei hänellä ole mielestään oikeutta uhrata enää varoja veneeseen, jota hän yhä harvemmin ennättää käyttää Mestarin työhön.

* * * * *

Paroni Nicolayn kristillinen toiminta ei 90-luvulla rajoittunut kesäiseen lähetystyöhön saaristossa. Syys- ja talvikuukausina Pietarissa hän koetti käyttää hyväkseen jokaista tilaisuutta päästäkseen kosketuksiin hengellistä apua kaipaavien kanssa, voittaakseen sieluja Kristukselle. Hän kävi sairaaloissa, joissa hän jakoi evankeliumeja ja puhui sairaille, ja monilla matkoillaan kaupungilla hän ajurinrattailla istuessaan mielellään ryhtyi keskusteluun ajurien kanssa, koetti herättää heissä halua sielunsa pelastuksesta huolehtimiseen — mikä usein onnistuikin, tämä ajatus kun ei ole outo venäläiselle kansanmiehelle — ja lahjoitti heille lentolehtisiä ja Uusia Testamentteja. "Izvoshtsikit" olivat varmaan kiitollisia kohtelusta, josta he ymmärsivät, että heillä saattoi olla herrojenkin silmissä ihmisenarvoa eikä pelkän kulkuneuvon. Päiväkirjassaan paroni Nicolay kertoo ilomielin, kuinka muuan ajuri, jota hän oli kerran puhutellut, monta vuotta myöhemmin tunsi hänet ja kertoi hänelle kääntymyksestään.

V:sta 1897 paroni Nicolay alkoi säännöllisesti kerätä luokseen nuoria miehiä — luultavasti saksalaisen N.M.K.Y:n jäseniä — joiden kanssa hän luki raamattua ja joita hän koetti innostaa sisälähetykseen. Sitäpaitsi hän esiintyi kaikkina näinä vuosina varsin usein puhujana eri yhdistyksissä, kuten Pietarin saksalaisessa ja suomalaisessa raittiusyhdistyksessä sekä ruhtinatar Lievenin kodissa. Yhtä vähän kuin saaristomatkoillaan hänen oli täälläkään helppo esiintyä, mutta sisäinen pakko tehdä muitakin osallisiksi kristillisen elämän aarteista kävi hänelle ylivoimaiseksi. Erikoista vaikeutta tuotti hänelle näihin aikoihin hänen omaksumansa käsitys, että puheen aihetta ei koskaan saanut valita "päässään", vaan "rukoillen", Jumalan Hengen vaikutuksesta. Siksi tapahtui usein, että hän seisoi puhujalavalla tietämättä mitä puhuisi. Hän sai kuitenkin aina kiinni johtolangasta, jota hänen oli käytettävä, vaikka se tapahtuikin yhdennellätoista hetkellä. Sillä kokoukseen varsinaisesti valmistumatonhan hän ei ollut koskaan — aihetta etsiessään hän oli syventynyt useampiin teksteihin, ja enimmäkseen oli tällöin jokin ajatus selvinnyt ja kypsynyt, joskaan hän ei pitänyt sitä varmasti oikeana, niin kauan kuin oli vielä valinnan aikaa. Puhuessa häntä monesti vaivasi, ettei hän voinut kokonaan irroittautua ajattelemasta ihmisiä, puhua Jumalan kasvojen edessä. Tämän heikkouden syyksi hän arveli "vajanaista hengellistä ravitsemustaan" ja teki kerran psalmin sanojen: "Etsikää minun kasvojani!" johdosta päätöksen omistaa joka päivä puoltatuntia pitemmän ajan kuin ennen sanantutkisteluun ja rukoukseen.