Mutta oli toinen laajempi ja vaikeampi työala, joka v:sta 1896 ensi sijassa vei hänen aikansa ja voimansa: se työ, jota hän — aina vuoteen 1905 — suoritti suuren Venäjän lukemattomissa, täpötäysissä vankiloissa. Hän tutustui ensin tähän työhön seurustellessaan saksalaissyntyisen, mutta Englantiin asettuneen maallikkosaarnaajan Baedekerin kautta, joka v:sta 1875 asti oli kansainvälisen raamattuseuran toimesta käynyt venäläisissä vankiloissa. Ihailu, jota hän tunsi Mathilda Wreden Suomessa suorittamaa työtä kohtaan ja jota hän oli saanut nähdä läheltä — m.m. käynnillään Kakolassa v. 1888 — ja innostus, joka ilmeni neiti Wreden puheessa työstään, olivat niin ikään omiaan enentämään hänen harrastustaan asiaan. Baedeker, joka ei tyytynyt jakamaan raamatuita vangeille, vaan useimmiten itse halusi puhua heille, ei osannut venättä, minkävuoksi hän tarvitsi tulkkia, ja paroni Nicolay, joka osasi useita kieliä, lähti tätä tointa hoitaen hänen mukanaan Pietarin ja Moskovan vankiloihin talvella 1896. Seuraavana vuonna hän teki omin päin matkoja useihin kaupunkeihin — Novgorodiin, Staraja Russaan, Tveriin, Bezhetskiin, Rzheviin, Vjazmaan ja Rybinskiin. Seuraavina vuosina hän ulotti ne moniin uusiin paikkakuntiin koettaen käyttää tähän tarkoitukseen pitkät loma-aikansa ja kaikki tilapäiset virasta vapautumiset. Nämä matkat kävivät tälle ruumiillisesti heikolle miehelle ylen rasittaviksi. Junavaunun ummehtunut ilma, asemain ihmisvilinä — kaikki tuo väsytti häntä sanomattomasti. Mutta itse matka ei kuitenkaan ollut aina vaivalloisin. Vielä pahempaa oli syysiltana saapua kurjaan, "mustanmullan" alueen syvään liejuun miltei uponneeseen maaseutukaupunkiin, ajaa täristää viheliäisillä rattailla pitkin huonosti kivitettyä tai kokonaan kiveämätöntä katua viimein päätyäkseen epäsiistiin hotellihuoneeseen, missä perin tarpeellinen uni oli sula mahdottomuus. Paul Nicolaylle, joka huolimatta askeettisesta luonteestaan oli kasvatuksensa ja kotiolojensa johdosta tottunut suhteellisesti suuriin mukavuuksiin, olivat varsinkin nämä huoneet todellisen kauhun lähteenä. Mutta se ei enempää kuin mikään muukaan voinut estää häntä matkustamasta — vaikeudet päinvastoin aina kiihoittivat häntä uusiin ponnistuksiin. — Kokonaan tai jotakuinkin unettoman yön perästä hänen oli seuraavana aamuna päänsärkyä potevana ja usein vilunpuistatuksista väristen oltava kaupungin vankilanjohtajan luona esittämässä ja selittämässä asiaansa. Kun paroni Nicolaylla oli asianomainen lupa käydä vankiloissa jakamassa raamatuita, osoittautuivat johtajat tavallisesti varsin kohteliaiksi, ja monet heistä pitivät häntä jonkinlaisena virkamiehenä, joka oli korkeammilta viranomaisilta saanut "määräyksen" vankiloihin. Ottipa kerran vankilanjohtaja hänet vastaan virallissävyisellä tiedonannolla: "Kaikki hyvin!" — Kun sitten kaikki muodollisuudet oli raivattu tieltä, avattiin hänelle vankilan portit, ja päivän työ alkoi. Pääasiassa oli määrä jakaa, kuten sanottu, raamatuita vangeille, ja paroni Nicolaylla oli mukanaan raamatuita kaikilla niillä kielillä, joita puhuttiin Venäjän valtakunnassa — venäläisiä, saksalaisia, puolalaisia, virolaisia, lättiläisiä, armenialaisia ja monia muita, ruotsalaisia ja suomalaisiakin. Välistä hän sai ainoastaan vanginvartijan seurassa vaeltaa kopilta kopille pistääkseen oviluukusta kirjoja yksityisille vangeille, joskus taas kokoontuivat vankilan asukkaat kaikki yht'aikaa vankilan kirkkoon, missä jakelu sai tapahtua ja missä paroni Nicolayn sallittiin tavallisesti pitää heille hengellinen puhe. Tuo yhteenkasaantunut, kurjuuden ja rikoksen käsittämätön massa, jota kuulijakunta edusti, vaikutti monesti puhujaan miltei ylivoimaisesti, joten hänen täytyi ponnistaa kyetäkseen katsomaan näitä onnettomia ihmisiä silmiin. Täällä oli hätä suuri, ja se, mitä näillä keinoin voi antaa, äärettömän vähäistä. Vain ajatus, että on "voima, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa" toi häneen rohkeutta toteuttaa uudestaan aikomuksensa ja puhutella koolletulleita vankeja oman voimattomuuden musertavasta tunnosta huolimatta.

Paul Nicolaylla oli Baedekerin rinnalla se etu, että hän osasi venättä ja kykeni siten puhumaan vankien enemmistön välittömästi tajuamaa kieltä. Hän koetti tuoda lohdunsanoja näille onnettomille: "Te ette ole Jumalan vihaan, vaan Kristuksen kyyneleisiin suljetut — jos Kristus teki sen, mikä on suurempaa: kuoli puolestasi, eikö Hän sitten tekisi sitä, mikä on vähäisempää: antaisi anteeksi, ottaisi vastaan, auttaisi?" Hän puhui usein Kristuksen vapahtavasta ja nostavasta voimasta, varsinkin Hänen voimastaan pelastaa tuosta Venäjän vitsauksesta, juoppoudesta, ja tämä näytti enemmän kuin mikään muu vaikuttavan kuulijoihin. Eräs nuori mies lankesi kerran paroni Nicolayn jalkoihin, kun puhuja tämäntapaisen esityksen jälkeen ojensi hänelle Uuden Testamentin. Muuan lättiläinen itki ilosta, kun sai omalla kielellään painetun Uuden Testamentin kappaleen. Ei kuulijakunta kuitenkaan ollut aina näin myötämielinen — joskus miehet juttelivat ja nauroivat ääneen puheen kestäessä huolimatta ankarasta kurista ja koettivat synnyttää melua, mikä pakotti paroni Nicolayn äärimmilleen koroittamaan heikkoa ääntänsä saadakseen sitä ollenkaan kuuluville. Miten lohduttomalta mahtoikaan hänestä tuntua, kun hän saattoi vain näin etäältä puhua näille välinpitämättömille tai vihamielisille ihmisille, joita ei ollut aikaa tai ei mahdollistakaan voittaa, ja kuinka raskasta sitten matkalla seuraavaan kaupunkiin muistella muutamia kasvoja, jotka olivat ikäänkuin eristyneet massasta ja syöpyneet evankelistan mieleen — synnin leimaamia kasvoja. Kirjat eivät myöskään aina riittäneet — hänen täytyi antaa muutamain niistä, joita hän halusi auttaa, poistua tyhjin käsin. Entä näiden venäläisten vankilain likaisuus, kurjuus ja ahtaus — eipä ihme, että Paul Nicolay kuljettuaan sellaisen läpi kirjoittaa vain yhden sanan muistiin: "Väsymyksestä näännyksissä!" Varsinkin lähetysmatkain alussa hän oli usein näin sekä ruumiillisesti että sielullisesti lamassa, sitten herää voima, jota kaikkinainen uhrautuvaan työhön antautuminen tuo tekijälleen elähyttämään häntä. "Tunnen itseni niin virkistyneeksi kierreltyäni vankiloissa, aivan kuin olisin hengittänyt raikasta ilmaa, ja usein täyttää mieleni kiitollisuus Jumalaa kohtaan hänen minulle suomastaan suuresta onnesta" — tuon ajatuksen hän kirjoittaa joulukuun 8:ntena 1898, ja se uusiintuu monesti myöhemminkin.

Kuinka väsymättömästi paroni Nicolay toimi, osoittaa parhaiten niiden kaupunkien pelkkä luetteleminen, joissa hän — yksin Euroopan puoleisella Venäjällä — kävi vuosina 1896—1905. Paitsi aikaisemmin mainituita paikkakuntia voimme mainita seuraavat: Suja, Kineshma, Luga, Porhov, Pskov, Ostrov, Jaama, Vyshnij Volotsok, Vladimir, Valdai, Torzhok, Jaroslavl, Vologda, Rostov, Aleksandrov ja Arkangeli. Enimmissä näistä paikoista hän kävi useampia kertoja. Mutta sitäpaitsi hän teki v. 1901 matkan Siperian kuuluisiin ja peloittaviin vankiloihin. Tästä matkasta päiväkirja kertoo seikkaperäisesti. Toukokuun 31:senä paroni Nicolay lähti Pietarista, viipyi päivän Moskovassa ja jatkoi sitten matkaansa Nizhni Novgorodiin, jonka molemmissa vankiloissa hän kävi. Kuvaus näistä käynneistä on tyypillinen. "Ensin ei tahtonut sujua. Minä tunsin, että oli kiire, ja maaperä oli kova. Se oli aivotyötä, hengetöntä. Ajaessani toiseen vankilaan rukoilin koko ajan, että tulisin täytetyksi pyhällä Hengellä, ja nyt työ sujui uudella, elävällä tavalla, Herran kiitos!" Sitten käytiin myös muissa Volgan ja sen syrjäjokien varsilla sijaitsevien kaupunkien vankiloissa, m.m. Kasanissa, missä paroni Nicolaylle tarjoutui tilaisuus antaa tataarilaiselle ajajalleen "ingil" (evankeliumi) hänen omalla kielellään, sekä sitäpaitsi Sarapulissa, Ohanskissa, Permissä ja. Vjatkassa. Jekaterinburgissa, viimeisessä Euroopan Venäjän kaupungissa, jonka kautta kuljettiin, hän tapasi saarnaaja Kargelin, jonka oli määrä tulla hänen mukanaan Tobolskiin. Tjumenista, Aasian puolella olevasta, pienestä kaupungista, jatkettiin matkaa höyrylaivalla. Paroni Nicolayn huomio kiintyi laivalla moniin mielenkiintoisiin kansantyyppeihin, ennen muuta Keski-Asian tataareihin. Tobolskissa työ alkoi uudelleen. Mutta vasta myöhemmin, kun matka johti ylös Irtysh-jokea, hän tunsi joutuneensa varsinaisen Siperian kosketuksiin. Hän kirjoittaa kylästä, jossa käytiin: — "Hautuumaalla kohosi viisi korkeata puuristiä piirtyen taivasta vasten. Sinne on haudattu puolalaisia — kaiketi maastaan karkoitettuja. Monet uskovaiset on myös karkoitettu I:n piiriin. On pöyristyttävää ajatella noita onnettomia seutuja, karkoituspaikkoja sekä niiden kurjuutta, jotka ovat tuomitut elämään täällä kuin elävältä haudattuina, kodeistaan ja luonnollisesta ympäristöstään temmattuina ja pakotettuina päättämään päivänsä näissä viheliäisissä loukoissa." — Omskin tienoilta hän tapaa suomalaisen siirtolan, jonka pappi, pastori Eriksson, pyysi häntä olemaan läsnä uuden koulutalon vihkiäisissä ja puhumaan siirtolaisille, joten hän sai käyttää hyväkseen purjehdusmatkoillaan hankkimaansa taitoa lausua ajatuksensa suomenkielellä. "Me söimme, ja joimme kahvia aivan kuin Suomessa", hän kirjoittaa oleskelustaan Helsingin kylässä. Tomskissa, minne paroni Nicolay saapui heinäkuun 5:ntenä, hän kulki toisesta täpötäydestä vankilasta toiseen. Eräässäkin oli asukkaita 657, ja oli mentävä kopilta kopille. "Aluksi se kävi, kun odotin Herraa, mutta sitten olin lopen uupunut", sanotaan päiväkirjassa. "Annoin 350 venäläistä kirjaa, noin 12 juutalaista, 8 virolaista, 2 lättiläistä ja yhden suomalaisen." Krasnojarsk Jenisein varrella — ensimmäinen paikka, missä "näkyi vuoria" — soi matkaajallemme muutamia valoisiakin vaikutelmia. Hän saattoi jakaa 990 kirjaa, muuan kaupungin papeista osoitti ymmärtämystä ja oli avulias, ja ajuri, joka kyyditsi paroni Nicolayta, kiitti häntä enemmän hänen antamastaan Uudesta Testamentista kuin maksusta. Jeniseitä päiväkirja kuvaa ihanaksi virraksi. Matkalla Irkutskiin käytiin Minusinskissä ja parissa muussa pienenpuoleisessa paikassa. — Irkutskissa paroni Nicolay kirjoittaa: "Tällä matkalla olen mielestäni oppinut, että minun tulee aina uskoa, silloinkin kun minulla ei ole näkyviä todisteita, että minulla on kaikki Kristuksessa — ja toimia senmukaisesti. Vankilassa tunsin tänään erittäin selvästi, että Jumala yksin pystyy suorittamaan Jumalan työn — ja kaikki kävikin paremmin kuin tavallisesti, Jumalan kiitos." — Transbaikal, Verhneudinsk ja Tshita olivat matkan viimeiset pysähdyspaikat. Kaikissa näissä paikoissa hän jatkoi raskasta ja näköjään varsin niukkoja hedelmiä tuottavaa työtään yhtä uskollisena, yhtä levollisesti luottaen siihen, että "Jumalassa oli itsessään kyllin työnsä suorittajaksi" ja täynnä kiitollisuutta siitä, että Jumala häntä varjelemalla tahtoi tunnustaa hänet palvelijakseen. Tshitasta aloitti paroni Nicolayn pitkän paluumatkansa 25 p:nä heinäkuuta. Elokuun 5:ntenä hän oli kotona — ja neljä päivää myöhemmin Tukholmassa matkalla pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Sitä, että hän oli kärsinyt malariasta höyrylaivamatkoillaan Siperiassa ja että hänen voimansa olivat kotiin palattua miltei lopussa, ei saanut ottaa lukuun, kun hän noudatti ennakolta laadittua työsuunnitelmaa. Eivätkö muistu mieleen Paavalin sanat hänen toisesta kirjeestään korinttolaisille (11: 25, 27): "Olen usein ollut matkoilla — työssä ja vaivassa" — — —?

* * * * *

Kesällä 1899 paroni Nicolay oli pyytänyt eroa valtakunnankansliasta, ja marraskuussa samana vuonna se myönnettiin hänelle. Hänen harrastustaan virkatehtäviinsä eivät vierivät vuodet olleet lisänneet, vaan päinvastoin vähentäneet, kuta enemmän halu toimia Kristuksen hyväksi oli vallannut hänet. Huomio, ettei hän voinut työskennellä muiden tavalla, että hänen ajatuksensa aina olivat todellisuudessa jakaantuneina, vaivasi tätä tunnollista miestä, ja hänen mielestään tämä elämän pirstominen pahensi hänen terveyttäänkin. Eikä hänestä liioin se vaikutusvalta, joka hänellä ehkä oli muutamiin harvoihin tovereihinsa, ollut kyllin suuri velvoittaakseen häntä jäämään heidän keskuuteensa. Todellisia hyviä ystäviään, joita hänellä oli sekä senaatissa että valtakunnankansliassa, niitähän hän ei kadottaisi eroamalla virastaan. Hänen paras ystävänsä virkatovereista oli Aleksander Maksimovski, johon hän oli tutustunut jo kouluaikana oppien pitämään hänestä. Maksimovskista, joka oli lahjakas mies ja jolla oli suuri työkyky ja lakimiehen terävä katse, tuli myöhemmin Venäjän vankeinhoidon ylin päällikkö, jolloin hän, mikäli se oli hänen vallassaan, koetti toteuttaa omaksumiaan kristillisiä periaatteita. Vielä sittenkin, kun ystävysten urat olivat ulkonaisesti eronneet toisistaan, pysyi heidän suhteensa toisiinsa muuttumattomana.

Sen, että Paul Nicolay juuri 1899 päätti luopua virastaan, lienee aiheuttanut osaltaan tänä vuonna hänelle ilmaantunut toive päästä työskentelemään kristillisen ylioppilasliikkeen piirissä. Kun kuitenkin tämä työ — hänen elämänsä suurtyö — vaatii itsenäistä käsittelyä, tyydymme nyt vain koskettelemaan tätä asiaa.

Olemme koettaneet edellisessä seurata osaa paroni Nicolayn toiminnasta noin kymmenvuotiskautena. Niin uhrautuvasti kuin hän tähän työhönsä antautuikin, on selvää, ettei hän voinut suorittaa sitä levähtämättä joskus. Hänen oli aika ajoin pakko — hyvin vastahakoisesti kyllä — huolehtia myös uupuneesta ruumiistaan. Hän sairasti yhä usein influenssaa ja malariaa — kahta tautia, joita vastaan tuskin kävi voitollisesti taisteleminen Pietarin kosteassa ilmastossa tai rasittavilla matkoilla. Ei liioin Monrepos ollut tässä suhteessa sopiva oleskelupaikka omistajallensa — hän huudahtaakin kerran pieni katkeruuden vivahdus sanoissaan: "Miksei minulla ole kotia, jossa voisin elää!". Siksi hänen täytyy silloin tällöin suostua lääkäriensä vaatimuksiin ja lähteä etsimään parannusta ulkomailta, ja niin anastivat parantoloissa oleskelut nyt niinkuin myöhemminkin varsin huomattavan osan hänen elämästään. Hänestä ei tullut koskaan ihannepotilasta, joka kykenee keskittämään ajatuksensa terveytensä hoitamiseen ja määrätyn elinjärjestyksen vaikutuksiin — nämä pakolliset lepoajat tuntuivat vaikeilta tämän uutteran työmiehen mielestä, ja niistä tuli hänelle myös voimakkaan sisäisen kehityksen aikoja, jolloin ajatukset kypsyivät ja tahto varttui taisteluihin. Saamme tästä riittävän käsityksen, jos seuraamme häntä parille matkalle, jotka hänen täytyi tehdä ulkomaisiin parantoloihin.

Kestettyään v. 1894 tavallista pahemman influenssakohtauksen hän siis matkusti saman vuoden elokuussa Baieriin Kneippin Wörishofenissa sijaitsevaan parannuslaitokseen. Sinne saavuttuaan ja saatuaan "1/2 minuutin tutkimuksen perästä" määräykset elinjärjestyksestään hän alkaa elää parantolavieraan elämää tunnollisesti mukautuen annettuihin sääntöihin. Mutta päiväkirja todistaa samalla aikaa syvistä sisäisistä taisteluista ja palavasta ikävöinnästä saada täälläkin edes omakohtaisesti todistamalla palvella Mestarin asiaa. Hän etsii muiden potilaitten joukosta "des compatriotes du ciel" — "taivaanvaltakunnan heimolaisiaan" — ja häntä vaivaa maailmallinen henki, jonka hän tapaa useimmissa ympäristönsä ihmisissä. Kun hänen nyt, kuten ennenkin, on vaikea käyttää "hyökkäävää" tapaa, kysyy hän itseltään, mistä johtuu pohjimmalta tämä puuttuva rakkaus sieluihin, joksi hän sitä nimittää. Eikö ehkä kääntymättömien turmio ole hänelle todellisuutta? Eikö olisi oikeampaa "iskeä" toisiin, eikä vain esiintyä itse avokypärin? Usein hän sureksii itsessään huomaamaansa kyvyttömyyttä käyttää tarjoutuvia persoonallisen työn ("personal work") tilaisuuksia. "Kirjoissa ihmiset vastaavat aina niin erinomaisesti, mutta minä en tiedä usein ollenkaan mitä vastata", hän kirjoittaa tästä. "Jos on puhumiseen tilaisuutta, ei minulla ole halua, ja jos minulla on halua, ei tule tilaisuutta." Hän kysyy, kuinka hänen tulisi astua esiin, eikä hän nytkään pääse irti kysymyksestä, ennenkuin on tarkastellut sen pohjia myöten.

Yhä uudestaan vilahteli hänen mielessään kysymyksen ratkaisu sellaisena kuin hän oli sen aikanaan myös lopullisesti käsittävä. "Tulee rukoilla tilaisuuksia, ei etsiä niitä. — Ei mitä minä tahdon, vaan mitä Jumala tahtoo. — Ei tarvita omia aloitteita. On vain elettävä lähellä Jumalaa ja antauduttava Hänen johdettavakseen. — Kristityn tulee olla kuin näytteet lasikaapissa — tavarain tulee kaikkien heti näkyä, niin ettei tarvita reklaameja." Hänen oma huomattava hienotunteisuutensa ja rehellisyytensä estivät häntä joutumasta sen 'todistamis'liioittelun uhriksi, mihin anglosaksilainen sävy olisi voinut tässä tapauksessa helposti johtaa. Vain vanha epäluuloisuus "mukavia" ratkaisutapoja kohtaan pakotti hänet yhä uudelleen tarkistamaan probleemiansa. Muiden potilaitten kanssa seurustellessaan hän kuitenkin aina koetti ottaa tilaisuudesta vaarin auttaakseen heitä Kristusta kohti — varmasti milloinkaan tuntumatta tunkeilevalta, hänen kun täytyi pakottamalla pakottaa itsensä "hyökkäämään". Muutama esimerkki valaisnee asiaa. Muuan parantolassa oleskeleva puolalainen herättää hänen mielenkiintoaan, ja hän pyrkii tämän seuraan. Eräällä kävelyllä seudun ympäristöihin mies polvistuu tien varrella pystytetyn ristiinnaulitunkuvan eteen — siitä johtuu keskustelu luontevasti pyhiin asioihin. Puolalainen osoittautuu ystävälliseksi, mutta sangen vähän vastaanottavaiseksi, ja Paul Nicolay kirjoittaa muutamaa päivää myöhemmin: "Jollen voikaan opettaa hänelle mitään muuta, niin voinhan kuitenkin osoittaa hänelle myötätuntoa, rakkautta." Toisen kerran hänen huomionsa kiintyy erääseen englantiapuhuvaan hienoon naiseen. Tämä välttää aina uskonnollisia kysymyksiä koskettelevia keskusteluja — syy siihen selviää, kun tulee ilmi, että hän on juutalainen. Myöhemmin hän osoittautuu puheliaammaksi ja sanoo olevansa unitaari. — "Mitä tehdä, minulla ei ole minkäänlaisia todistuskappaleita", kirjoittaa paroni Nicolay apeana. Kun hän ei kykene keskustelemaan hengellisistä kysymyksistä, pakottaa se hänet siihen, että koettaa selvittää itselleen uskonsa perustusta, minkä puolen hän ehkä oli liiaksi laiminlyönyt evankelioimistyönsä tähänastisen suunnan ja pikemmin eetillisen kuin älyperäisen perusluonteensa vuoksi. Hänen päätodisteekseen tulee vakavan harkinnan jälkeen sama, jota hän sittemmin myös ylioppilastyössään mielellään käytti: "Jollei Jeesus ole Jumalan poika, on raamatun punainen lanka valhetta." Sitä hän käyttää aseenaan ja iloitsee sen vaikuttavuudesta, mutta saa sitten kuulla, ettei tämä hänen todisteensa lähinnä vaikuta muihin, vaan hänen oma järkkymätön, vilpitön uskonsa. Tämän uskon ehjäsydämisyys ei voinut koskaan olla mieluisasti koskettamatta rehellisiä etsijöitä. "Kuinka tärkeätä on olla aseena Jumalan kädessä. Minua johdetaan omaa yksilöllistä tietäni, ja minun on yksinomaan seurattava opastani" — nämä luottamukselliset sanat olivat Paul Nicolayn vastaus saamaansa ilahduttavaan kokemukseen.

Wörishofenista paroni Nicolay matkusti Salzburgiin, käyden siellä tervehtimässä eversti Pashkovia, jolta Venäjä nyttemmin oli suljettu, ja sitten Sveitsiin, missä hän haki käsiinsä vanhan Samuel Zellerin Männedorfista Zürich-järven rannoilta. Männedorfia on muuan siellä oleskellut kuvannut paikaksi, "jonne tulee kaikenkaltaisten tautien vaivaamia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat ruumiillisesti ja siveellisesti murtuneita, raskasmielisiä tai mielisairaita, ihmisiä, joilla ei ole rauhaa Jumalan kanssa. Mutta myös ihmisiä, jotka ovat vain ruumiiltaan sairaita — ja ihmisiä, jotka hakevat rauhaisaa paikkaa, missä olisi mielelle ja ajatuksille sitä hiljaisuutta, jota he tarvitsevat, ja missä myös voi kerätä uusia voimia jatkuvaan työhön, jos Jumala suo." [Hans Koch: Agnes Rothe.] Kaikkien sairasten päälle, jotka sitä halusivat — mutta vain heidän päälleen — Zeller pani kätensä rukoillen heidän puolestaan, ja monet kertoivat tulleensa siellä terveiksi. Zeller, joka koetti auttaa potilaitaan myös terveen elinjärjestyksen sekä hartaus- ja raamattuhetkien avulla, joissa kävi ilmi hänen valtava uskonnollinen persoonallisuutensa, teki paroni Nicolayhin kauttaaltaan sympaattisen vaikutuksen — lempeys, voima ja viisaus, samoin käytännöllinen kyvykkyys ja valoisa huumori, kas siinä ominaisuudet, jotka häntä miellyttivät tässä omituisessa miehessä. "On mieluista kuulla hänen rukoilevan." Oleskelu Männedorfissa oli sekä sielun että ruumiin virkistystä.