Seuraavaa vuotta paroni Nicolay siitä huolimatta sanoo "hengellisten koettelemusten ja kivulloisuuden ajaksi". Mutta olivatpa hänen vaikeutensa tänä aikana mitkä tahansa, hän oli paremmin kuin konsanaan varustettu kohtaamaan niitä. Hän voi siis myös kirjoittaa, että hän on "kestänyt ja läpäissyt". Hänen voimanansa on varmuus, että Jeesus on hänessä ja hän Jeesuksessa, hän ei päästä hetkeksikään ajatusta, että "Jeesus puolestani peittää menneisyyden, Jeesus minussa täyttää kaikki nykyisyyden tarpeet". Hänelle käy yhä selvemmäksi, että Jeesuksen työ on suurempi ja laajakantoisempi kuin me nyt pystymme käsittämään — meillä on tässä suhteessa pelkkiä aavisteluita kaikkein suurimmasta. V. 1896 alussa hän kirjoittaa, että hän "jälleen antautuu Jumalan orjaksi — niin, juuri orjaksi". Muistamme, että hän tänä samana vuonna aloitti vankilatoimintansa. Mutta hänen horjuva terveytensä pakottaa hänet syyskuun lopulla taas lähtemään ulkomaille — Sveitsiin, Adelsbodeniin, missä hän viettää muutaman viikon. Täällä tulee hänen eteensä uudelleen tuo vanha "todistamisen" probleemi, mutta niinkuin ennenkin hän löytää oikean ratkaisun: on vain "kuljettava käsi kädessä Jumalan kanssa pitkin päivää, antauduttava Pyhän Hengen johdettavaksi". Adelsbodenissa hän oli myös useissa uskonnollisissa kokouksissa, m.m. eräässä "veljeskokouksessa", jonka osanottajat olivat eri seuduilta ja jonka henki miellytti häntä. Sitten seurasi oleskelu Hauptweilissä, "hengellisen elämän alalla toimiville väsyneille työntekijöille" järjestetyssä lepokodissa, missä hänen ensin on ikävä — hänellä ei ole mitään tekemistä, ja useitten puheitten kuuleminen päivän mittaan on liian rasittavaa. Kuitenkin tarjoaa hänelle myöhemmin seurustelu laitoksen johtajan, Stockmayerin, sekä sairaanhoitajattarista "sisar Emilien" kanssa paljonkin arvokasta, ja kun hän lähtee Hauptweilistä, voi hän sanoa oppineensa täällä, kuinka paljon hänellä on vielä oppimista. Stockmayerin jäähyväissanat — "me käymme samaa määrää kohti, johdettuina ja suojattuina" ("geleitet und gedeckt") kaikuvat kauan hänen sisimmässään.

Ystävät, joita paroni Nicolay sai ulkomaanmatkoillaan, ja vieraiden maiden tarjoamat virikkeet tulivat merkitsemään paljon hänen hengelliselle kehitykselleen. Mutta kaikista niistä maista, joissa hän kävi elämänsä varrella — ja tuota elämää voisi sanoa vain pitkäksi pyhiinvaellusretkeksi — ei mikään vaikuttanut häneen niin voimakkaasti eikä käynyt hänelle niin rakkaaksi kuin Englanti, "vanha, rakas Englanti", niinkuin hän sitä melkein aina nimittää kirjeissään, muistellen sitä usein kaivaten elämänsä viime vuosina. Jo lastenkamarissa hän oli oppinut englanninkieltä ja englantilaisia tapoja — hänellä ja hänen siskoillaan oli ollut englantilainen hoitajatar, ja englanti oli ollut — vanhoihin perheperimyksiin pohjautuen — saksan ohella perheen seurustelukieli. Pashkovilaisten parissa hän oli nuorena oppinut tuntemaan anglosaksilaista hurskaudenmuotoa ja antamaan sille arvoa. Hengellisen toveruuden — fellowship — voimakas tunto täytti hänet siksi aina hänen seurustellessaan englantilaisten ystäviensä kanssa. Tämä tunto vahvistui Englannissa oleskelun aikana syksyllä 1897, jolloin hän kävi tervehtimässä useita vanhoja tuttuja — tohtori Baedekeriä Westonsuper-Maressa, Mr. ja Mrs. Penn-Lewistä sekä Bromleyssä Lontoon lähistöllä asuvaa lähetysjohtaja Mr. Sloania, jonka koko perheeseen hän oli lämpimästi kiintynyt ja jonka kanssa hän oli kuolemaansa asti jatkuvasti kirjeenvaihdossa. Cambridge'issä hän otti tällä käynnillään osaa uskonnolliseen kokoukseen, matkustaen sitten Ranskan puolelle — missä kotiutumisen tunne kohta hälveni. Pariisista ja pariisilaisista hänellä on pelkästään paheksuvia sanoja, hän saa täällä tuskallisen vaikutelman siveellisestä rappiosta. Sukulaisilleen, joita hän tällöin Ranskassa ollessaan käy tapaamassa, hän tuntee olevansa — muussa suhteessa — varsin vieras.

Lopulla vuotta 1897 ja seuraavan ensi kuukausina paroni Nicolay tunsi itsensä tavallista useammin sairaaksi, kuumeiseksi, malarian ahdistamaksi. Kun mitkään parantelut ja käytetyt lääkkeet eivät näyttäneet voivan auttaa häntä, alkoi hän miettiä mielessään, eikö hänen pitäisi luopua kokonaan tällaisista inhimillisistä apukeinoista ja turvautua yksin Jumalaan parannusta etsiessään. Tätä ajatusta vahvisti muuan käynti Baedekerin luona, joka sanoi käsittävänsä asian niin kuin se on esitetty Jaakobin kirjeen viidennessä luvussa, ja hän yritti nyt monta kertaa terveeksitulo-rukouksen jälkeen aivan yksinkertaisesti poistaa tautinsa tietoisuudestaan — "ottaa uskossa" parannuksen, joka yhä viipyi poissa. Tuntui niin kovalta, että aina täytyi työskennellä "puolella höyryllä", ettei voinut antaa mitä tahtoi — ja tuntui niin alentavalta hänen vahvalle uskolleen, ettei hän kyennyt rukoilemaan itseään eroon tästä surkeudesta. Aina kun jokin parannustapa epäonnistui, aina kun malarian oireet parantolasta palatessa jo matkalla ilmaantuivat, oli hänen pettymyksensä yhtä katkera. Jatkuvat kokemukset sekä keskustelut Mr. Sloanin ja tunnetun Kiinan lähetyssaarnaajan Hudson Taylorin kanssa, jotka kävivät hänen luonaan Pietarissa, johtivat hänet kuitenkin siihen käsitykseen, että lääkkeitten käyttö oli oikeutettua, kun ne sittenkin tilapäisesti lievittivät kärsimystä, jonka täydellinen lakkaaminen ei nähtävästi ollut Jumalan tahto. "Jumala on aina oikeassa", sitä sanaa hän käytti katkeruutta torjuakseen, ja hän oppi ymmärtämään, että "paras koetusten kantamistapa on niiden vastaanottaminen". Että sairaus pakotti hänet työskentelemään omassa itsessään, oli hänelle erikoisen vastenmielistä. Pakollinen toimettomuus kiusaa häntä aina: "Voiko Jumala sallia näin helppoa elämää kuin minun?" hän kyselee kerrankin. Sanat kuulostavat paradoksilta, kun ajattelee hänen senaikuista työtaakkaansa, mutta ne ovat vakavasti tarkoitetut. Täydellinen itsekieltäymys oli aina Paul Nicolaylle kristityn ihanne — muistammehan murrosajan, "omien mukavuuksien uhraamisen". "Elämäni tunnukseksi tulkoon itsekkyys, jonka yli on vedetty risti", hän kirjoittaa — hänelle ominainen ilmaisutapa! Oman "minän" hävittäminen tuntuu hänestä hedelmällisen elämän ensi ehdolta, itsekkyyttä kohtaa rangaistus — hedelmättömyys. Kehoitus, jonka hän kohdistaa itseensä kerran vuodenvaihteessa, on kuin täydellistä velvollisuuden täyttämistä anova huuto: "Ole ystävällinen, ystävällinen, ystävällinen! Älä milloinkaan, jos suinkin mahdollista, siirrä toistaiseksi velvollisuuden täyttämistä. Älä hukkaa aikaa. Velvollisuus ensin. Velvollisuus, maksoi mitä maksoi. Aina tosi kaikessa." Itsekieltäymyksen vaatimus huipentuu tällaiseen lausumaan: "Kun ihminen kieltää itsensä, täytyy hänen myös luopua kaikista unelmista ja ajatuksista, joissa 'minällä' on sijaa." — Tällaisista sanoista kajahtaa kuin sotahuuto, ja moni seikka viittaa siihen, että nämä vuodet ovat olleet raskaitten elämysten, ankaroitten sisäisten kokemusten vuosia Paul Nicolaylle. V. 1899 häntä kohtasi suuri suru — ja ehkäpä juuri sen jälkikaikua kuulemme näissä riveissä, jotka ovat kirjoitetut kuin kaikkien omakohtaisten unelmain saaman kovan tuomion alaisena: "Minulla on, niinkuin useimmilla ihmisillä, ollut ihana toiveeni, jota Jumala ei kuitenkaan ole toteuttanut." Mutta menneisyyteen katsominen ei saa hallita elämän kulkua — Paul Nicolay on oppinut katsomaan tulevaisuutta kohden, missä tehtävät odottavat, ja noita kaihoisia rivejä seuraa taas urhea päätös: "Siksi tahdon, että elämäni valtahaluksi on tuleva Jumalan kirkastaminen kärsivällisyydellä ja itsekieltäytymyksellä." Nämä sanat ovat kirjoitetut v. 1899, jolloin paroni Nicolay juuri oli aikeessa "jättää kaikki" ja lähteä uudelle työkentälle, missä eloa oli paljon eikä työväkeä lainkaan. Hän oli nyt saava tehtävänsä — jota hän oli yksin kutsuttu suorittamaan — työn nuorten, totuutta etsivien ihmisten parissa, joista oli tuleva hänelle hänen loppuiäkseen veljiäkin ja sisaria, isää ja äitiä tai maallista tavaraa kalliimpia ja joiden palvelemiseen hän oli saava käyttää mitä oli itse saavuttanut omalla etsinnällään ja omalla taistelullaan.

VENÄJÄN YLIOPPILAITTEN PARISSA.

Keväällä 1899 odotettiin ylioppilaitten kristillisen maailmanliiton matkasihteeriä, amerikkalaista tohtori John R. Mottia, sekä sen puheenjohtajaa, ruotsinmaalaista tohtori Karl Friesiä, Helsinkiin, missä N.M.K.Y:n piirissä oli olemassa ylioppilasryhmä ja missä suunniteltiin itsenäisen kristillisen ylioppilasyhdistyksen perustamista. Paroni Nicolay kutsuttiin ottamaan osaa asiaa koskeviin neuvotteluihin. Samalla häneltä kysyttiin, olisiko ajateltavissa, että tohtori Mott saisi esiintyä myös Pietarissa levittääkseen sinnekin tietoa kristillisen ylioppilasliikkeen työstä ja kenties laskeakseen pohjan samanlaiselle toiminnalle Venäjällä. Paroni Nicolay vastasi, ettei asia tuntunut aivan mahdottomalta, ja tehosti sitä, että Venäjän ylioppilaiden alhainen siveellinen kanta ja hengellinen hätä kyllä puolsivat yritystä, jolla tahdottiin lähestyä heitä. Kirje päättyi sanoihin: "Me emme voi luvata teille kokouksia, mutta on sanottu, että Venäjä on mahdollisuuksien maa, ja maksanee vaivan koettaa. Tulkaa itse katsomaan, mitä voitaisiin tehdä. Olkaamme kestäviä rukouksessa."

Huhtikuussa paroni Nicolay tapasi Helsingissä nuo molemmat ylioppilasliikkeen johtomiehet. Häntä miellytti suuresti uskonvarman ja tarmokkaan amerikkalaisen olemus — "tosi, luonnollinen, levollinen", niin hän arvostelee tohtori Mottia — ja hän sai lämpimän harrastuksen siihen työhön, jolle tämä oli omistautunut ja jonka kosketuksiin hän vasta nyt joutui. Tämän työn tarkoitusperän — "Kristus Kuninkaaksi" koko maailman ylioppilaitten keskuudessa — täytyi vetää puoleensa mieltä sellaista kuin hänen. Kun Mott lähti Helsingistä Pietariin katsomaan "mitä voitaisiin tehdä", meni paroni Nicolay hänen mukaansa jääden hänen avustajakseen ja oppaakseen. Julkisia kokouksia ei saatu nähtävästi pitää, mutta sekä Pietarissa että Tartossa ja Riiassa, missä Mr. Mott pikimmältään kävi, hän esiintyi pienissä yksityispiireissä.

Muuan ilta ruhtinatar Lievenin luona, jolloin ulkomaalainen vieras teki selkoa ylioppilaitten maailmanliiton toiminnasta, vaikutti ratkaisevasti suuntaan, jonka Paul Nicolayn elämä siitä lähtien sai. Hänen mieleensä tuli näet lausua ajatus, että se mies, jonka Jumala oli kutsuva kristillisen liikkeen järjestäjäksi Venäjän ylioppilaitten keskuudessa, ehkä olikin huoneessa kuulijain joukossa. Hän antoi katseensa kiintyä näihin, toiseen toisensa jälkeen — mutta hän ei tavannut ketään, jota olisi voinut ajatella sellaisen työn johtajaksi. Ja silloin hänen täytyi kysyä vavisten itseltään: "Olenko kenties minä se mies? Onko Jumala sallinut minun kasvaa, opiskella ja tehdä työtä tässä maassa, kreikkalaiskatolisten toverien parissa, onko Hän sallinut minun perehtyä venäjänkieleen ja venäläisiin tapoihin ja toisaalta antanut minulle evankeelisen kodin ja vienyt kosketuksiin Länsi-Euroopan kristittyjen kanssa, jotta minä kykenisin suorittamaan tämän tehtävän kaikkien keskuudessa?" Suunnilleen tällaiseksi kai kysymys muodostui hänen mielessään — ja vastauksesta täytyi tulla ehdottomasti myöntävä. Paul Nicolay oli tottunut tottelemaan korkeampaa johtoa ja hän laski tänä hetkenä "tahtonsa käden" tuon uuden auran kurkeen. Monesti vielä oli epäilys siitä, kykenisikö hän täyttämään sen paikan, johon hänet nyt asetettiin, hiipivä hänen mieleensä ja asettava hänen eteensä tehtävän uhkaavan ylivoimaisuuden, mutta hän ei hellittänyt aurasta ennenkuin järkkymätön pakko tempaisi sen hänen kädestään.

Venäjän ylioppilaat! Joskin oli paljon, mikä viittasi siihen, että Paul Nicolay oli saanut erikoiset lahjat heitä palvelemaan, niin täytyy tunnustaa, että oli miltei yhtä paljon, mikä viittasi päinvastaiseen. Mitä takeita oli oikeastaan siitä, että tämä puoliksi ulkomaalainen paroni, jonka uskonnollisuudella oli puritaanilaissävy, jonka luonne oli suljettu, hillitty, ja jolla oli länsieurooppalainen elämänkatsomus, olisi voinut lähestyä tuota väräjäväin hermojen, nälkäisen älyn ja kuohuvain, sekavain tunteitten massaa, jota sanotaan — tai sanottiin — Venäjän opiskelevaksi nuorisoksi?

Hän oli saanut kasvatuksensa ja tieteellisen kehityksensä venäläisissä kouluissa, mutta hän oli, niinkuin eräs hänen lähimmistä sukulaisistaan, paroni A. Meyendorff, kirjoittaa "antanut venäläisen lukion ja venäläisten oikeusopintojen pyyhkäisyn käydä ylitseen ilmeistä vastenmielisyyttä tuntien, joskin huomattavan tunnollisena." Tuskinpa oli yksikään venäläisen sielunelämän ilmauksista, olipa sitten kysymys taiteesta tai tieteestä tai julkisesta elämästä, sanoo paroni Meyendorff edelleen, päässyt juurtumaan häneen, jollei ota lukuun olennaisesti kansanvaltaista elämänkatsomusta ja sitä varsin suurta piittaamattomuutta historiallisista kehitysmuodoista, jotka olivat molemmat hänelle ominaisia. — Varsinaista ylioppilaselämää hän ei ollut koskaan viettänyt. Mitäpä hän tiesi — muuta kuin kirjoista ja korvakuulolta — kylmistä ullakko- ja kellarisuojista, missä väristiin lainakirjojen ääressä ja koeteltiin lämmitteleidä särpimällä teetä, useinkin ilman sokeria, tai pohdittiin toverien kera aina aamunkoittoon asti kaikkein uudenaikaisimpia yhteiskunnallisia, filosofisia tai esteettisiä teorioja? Hän ei ollut syönyt nälkäpäivällisiä halvoissa ylioppilasruokaloissa, ei ollut juossut pitkiä matkoja halki suurkaupungin pyydystämässä kehnosti palkattuja yksityistunteja — ja ennen kaikkea ei ollut tuntenut koskaan poliisia kintereillään. Hän ei ollut milloinkaan ollut nuorena vähääkään vallankumouksellinen, vaan päinvastoin seurustellut piireissä, joissa kohautettiin olkapäitä "nihilisteille". Niin, venäläinen ylioppilas hän ei ollut koskaan ollut sanan varsinaisessa mielessä. Sen, että hän niin harvoin joutui kosketuksiin niiden opintotovereittensa kanssa, jotka eivät syntyperäisen yhteiskunta-asemansa vuoksi kuuluneet hänen seurustelupiiriinsä, aiheutti lisäksi valtiollinen sorto, joka esti kaiken — tai melkein kaiken — julkisuuden lupaa nauttivan osakunta- tai yhdistyselämän tulemasta kysymykseenkään. Paul Nicolayn suhdetta näihin tovereihin kuvaa päiväkirjamerkintä v:lta 1882. Hän kertoo erään toverin tulleen hänen luokseen shakkia pelaamaan. Tällöin he olivat tulleet keskustelleeksi, ja toveri oli osoittautunut "oikeamieliseksi, lujaluonteiseksi nuorukaiseksi". Ja hän jatkaa: "Kenties voisin hänen kauttaan tutustua tuohon yksinkertaisempaan, ja köyhään, mutta työteliääseen ja rehelliseen luokkaan [harvennus tekijän] kuuluvien toverien kanssa. Silloin minun kyllä täytyisi luopua entisistä tavoistani; mutta ehkä se on minulle terveellistä". Ylpeys ei varmasti ainakaan pitänyt nuorta Nicolayta loitolla "yksinkertaisempaan ja köyhempään luokkaan" kuuluvista tovereistaan, sillä se, jos mikä, oli vieras piirre hänen suorasukaiselle, vaatimattomalle luonteelleen. Muuan Hallitsevassa senaatissa palvelleista virkatovereista mainitsee, että parhaiten on hänen mieleensä painunut Paul Nicolaysta heidän yhteiseltä virastossaoloajaltaan muuan tämän lausuma ankara arvostelu toverista, joka oli hänestä kopea. Tuo ominaisuus oli hänelle kaikissa muodoissaan vastenmielinen ja pysyi aina sellaisena. Kuilun, joka alkujaan erotti hänet Venäjän ylioppilaiden suuresta joukosta, aiheuttivat — jollei ota lukuun aivan ulkonaisia olosuhteita — pikemminkin kokonaan toiset hänen luonteensa ja elämänkatsomuksensa puolet. Tämä elämänkatsomus oli itse uskonnollisuudeltaankin varsin paljon "matter of fact", kuten englantilaiset sanovat — kauttaaltaan järkevä ja käytännöllinen. Voisi — ehkäpä hieman liioitellen — sanoa, että hänelle olivat aatteet olemassa ainoastaan sikäli kuin ne kykenivät vaikuttamaan elämään; sanoilla oli arvoa ainoastaan toiminnan edeltäjinä. Sitä, mikä on vähemmän todellista ja vähemmän tehollista, täytyi hänen mielestään aina pitää reaalisempia asioita alempiarvoisena — siis alistaa esteettiset ja älyperäiset asiat uskonnon alle, joka suoranaisemmin johtaa Jumalaan — hänen silmissään ainoaan, suureen tosiolevaiseen. Tällaisen katsantotavan kannattajaa tuskin saattoi viehättää venäläinen älymystö ja sen epämääräinen ja kuitenkin usein intohimoisesti harrastama ideologia, sen sisäisen ja ulkonaisen kurin puute, sen varsin maailmasta-erillinen järkeisuskoisuus. Tämän luokan edustajien kauneimmat piirteet — välitön sydämellisyys, perin ennakkoluuloton suhtautuminen ihmisiin, rajaton tunteelle tai aatteelle antautumisen kyky — ilmenivät monesti muodoissa, jotka eivät voineet miellyttää miestä, joka itse asiassa oli tahdon ihminen. Ne viat, jotka monta kertaa ilmenivät venäläisessä älymystössä, olivat sitävastoin juuri sellaisia, joita hän oli vähimmän taipuvainen arvostelemaan leppeästi. — Niinpä oli olemassa kuilu hänen ja niiden ihmisten välillä, joita palvelemaan hän v. 1899 tunsi saaneensa kutsun. Kun hänen kuusi vuotta aikaisemmin oli ollut puhuttava viidelletoista venäläiselle ylioppilaalle ja sitten keskusteltava heidän kanssaan, oli hänestä tuntunut, ettei hän ollenkaan tietänyt, mitä hänen oli tehtävä "näille nuorille järkeisuskojille". Ja kuitenkin oli olemassa voima, joka oli pystyvä särkemään kaikki raja-aidat hänen ja Venäjän ylioppilaitten väliltä: "rakkaus sieluihin", jota hän oli niin usein rukoillut itselleen ja joka hänen tietämättään paloi yhä kirkkaampana hänen sisimmässään ja pakotti hänet urille, joita hän ei olisi ikinä ominpäinsä valinnut.

Näiden "nuorten järkeisuskojain" keskuudessa oli hätää — sielunhätää. Venäläisten sivistyneitten piirien uskonnollinen ja siveellinen tila tarjosi yleensä surullisen näyn. Kreikkalaiskatolisen ylioppilaan oli aivan outoa kuvitellakaan omakohtaista uskonnollista kantaa. Muutamissa, enimmäkseen maaseudulta tai suurkaupungin vähemmän sivistystä saaneista kodeista tulleissa ylioppilaissa, pysyi vielä opintovuosinakin tallella jonkinmoinen "lukkarinrakkaus" lapsuudesta saakka tuttuihin kirkonmenoihin, toisissa oli mystillissävyistä, epäselvää uskonnollisuutta; jotkut harvat olivat todella säilyttäneet lapsuudenuskonsa elämänvoimana. Mutta useimmat käänsivät välinpitämättöminä tai halveksuen selkänsä oikeauskoiselle kirkolle, jonka papiston ahdasmielinen dogmatismi tai vielä useammin sen henkilökohtainen velttous ja ihanteellisuuden puute työnsi nuoret luotaan. Pappiskodeista lähteneet ylioppilaat olivat pahimmat papistonvihaajat. Ja kun kansallinen kirkko oli punnittu ja köykäiseksi havaittu, oli enemmistö mielestään suoriutunut kaikesta positiivisesta uskonnosta. Jumalan olemassaolosta saattoi mahdollisesti keskustella filosofiselta näkökannalta, mutta vuosisadan vaihteessa olivat materialistiset teoriat vielä niin yleisiä, että sekin kävi yhä harvinaisemmaksi. Uskonnollisuuden arveltiin useimmiten tietävän taantumuksellisuutta — pahinta, mihin kukaan Venäjän nuorison silmissä voi olla syypää — ja uskonnon jättämällä tyhjällä sijalla rehentelihe politiikka. Sosialistisista tai anarkistisista teorioista tuli todellisuudessa useimpain näiden nuorten ihmisten uskonto. Puhuttiin "vallankumouksellisesta siveydestä", "vallankumouksellisesta omastatunnosta" — ja nämä käsitteet olivat monesti perin kaukana ei vain siitä, mitä kristinusko ylevimmässä muodossaan tarkoittaa siveydellä ja omallatunnolla, vaan myös siitä, mitä tavalliselta inhimilliseltä näkökannalta sillä nimellä mainitaan. Kangastavasta vallankumouksesta tuli Moolok, jolle uhrattiin nuoruus, voimat, mieskohtainen turvallisuus, henki ja elämä. Se oli joka tapauksessa ihanne. Mutta jollei korkealle leimahtava vallankumouksellinen ihanteellisuus johtanut tunnustajaansa Siperiaan tai hirsipuuhunkin, tapahtui usein, että se sammui ensi nuoruuden hehkun kera jättäen, jälkeensä vain tuhkakasan. Elämäänkyllästys ja alakuloisuus, jotka Tshehovin novelleissa ovat saaneet kohdalleen osuvan ilmaisunsa, tai ainakin veltto väsymys, joka synnytti halua hävitä joukkoon, olla "kuin muut", tuli entisen innostuksen tilalle. Ja niin oltiin kuin muut — kadottiin arkielämän vähäpätöisyyksiin kuin muut, valehdeltiin ja otettiin lahjuksia kuin muut, ja päästettiin kuin muutkin joskus juovuspäissä tai muuten liikutettuina voi-huutoja yhteiskunnasta ja olemassaolosta. Sillä eihän oltu itse syypäitä tähän kaikkeen, vaan syypää oli tuo "kirottu järjestelmä" ja "meidän onneton venäläinen luontomme", niin paljon oli kullekin selvinnyt sitten hänen maailmanparantajakantansa. Niin paljon — tuskinpa enempää, sillä kun oli kadotettu usko ainoaan periaatteeseen, jota oli palveltu hengessä ja totuudessa — vallankumoukseen — heltyi myös tavallisesti ote kaikista muista ihanteista, lapsi heitettiin muitta mutkitta menemään kylpyveden mukana. — Ja tunnustaa täytyy, että "tuo kirottu järjestelmä" oli sellainen, että se saattoi murtaa monen jalon, mutta heikon luonteen siveellisen vastustusvoiman, sellaisten, joilta puuttui lujien periaatteitten tai pyhien traditsionien tuki. Kaikki tiet kaikenkaltaiseen lailliseen toimintaan yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla olivat suljetut, virkamiehet ja vapaitten ammattien edustajat elivät yleensä taloudellisessa ahdingossa, ja välimatka "älymystöstä" kansan suuriin joukkoihin oli niin suuri, että se vain edisti edellisessä juurettomuuden ja eristäytyneisyyden tunnetta. Tämä synnytti ilmapiirin, joka oli epäterve ja painostava, elämäänkyllästyksen hengen, joka valtasi nuorimmatkin. Moni läpäisi vallankumouskautensa lukiolaisena ja tuli yliopistoon täysin haaveista vapautuneena, mielessä vain himmeä halu "nauttia" täydemmin kuin ennen. Moni ei päässyt koskaan niin pitkälle, vaan joutui "maailmantuskan" valtoihin tai sortui jo koulupenkillä suruun saatuaan masentavan todistuksen — ja lopetti elämänsä. Oli hätää, sielunhätää.