"Herran työase" — sellainen halusi Paul Nicolay itse olla, ja jos hän olisi tietänyt, että ihmiset tahtoisivat hänen kuoltuaan julkaista hänen elämäntyönsä tarinan, voisi kai hänen sisimmät ajatuksensa siitä lausua runoilijan sanoin: "Ei etsitä mennyttä nuolta, ja vasara nurkkaan jää…" Siksi hänen sisarensakaan eivät voineet epäröimättä suostua häntä ympäröivän äänettömyyden särkymiseen, eikä liioin tämän kuvauksen kirjoittaja kevein mielin käynyt käsiksi tehtäväänsä. Kun kuitenkin äänettömyys katkaistiin ja Paul Nicolaysta kirjoitettiin kirja, selittää tämän sama seikka, mikä sai hänet itsensä ikuistamaan sielunsa tarinan päiväkirjan lehdille: tämä kirja haluaa ensi sijassa esittää Jumalan työtä heikossa ja epätäydellisessä ihmisessä, joka ehtoja asettamatta uskoi elämänsä Hänen käsiinsä.
KUOLLEITTEN SAARELLA.
[Tämä paroni Nicolayn haudalla kirjoitettu runo on liitetty hänen omaistensa pyynnöstä elämäkertaan.]
Lainehet kuiskivat kuuset ne huokuvat, kukkaset tuoksuvat: mistä — ja minne?
Mietteissä kalliot
kumartuin katsoo
kulkijan puoleen:
mistä — ja minne?
Moni on kulkenut
täälläkin hymyten.
Moni on saapunut
vaiennut vainaa.
Haudat ne kysyvät —
hiljaa, niin hiljaa!
Sydänkin kysyy —
vastinta puuttuu.
Pysähdy, kulkija!
Näetkö haudan,
lomassa kallion
nukkujan vuoteen?
Merkkinä särkevä,
voittava tunnus —
risti — nyt vaivasta
täällä hän lepää.
Täälläkö? Kuule
kysymys ikuinen:
Missä on kaivattu?
Mistä — ja minne?