"Kun juhlallinen toimitus päättyi pihamaalla, oli jo hämärä laskeutunut. Arkku kannettiin nyt puiston lävitse Ludwigsteinin hautasaarelle, jonka harmaa torni piirtyi himmeästi tummaa taivasta vasten. Arkun edellä kulki hiippakunnan piispa, ja hitaasti lähestyttiin rantaa, missä odotti lautta. Ruotsalaisen seurakuntaliiton kuoron laulaessa: 'Jerusalem, bort ifrån jordens grus' liukui lautta verkalleen rannalta. Viimeisen kerran vietiin nyt Monrepos'n omistaja rakkaaseen Ludwigsteiniinsä, missä hän oli niin usein ennen päivän painuessa rakkaitten vainajainsa haudoilla kuunnellut aaltojen loisketta ja tuuliharpun vienoa soittoa tornin huipusta. Nyt ne soivat hänen omalle poistuvalle hengelleen.

"Kuin kaikuna toisista maailmoista kajahti vuoren kukkulalta diakonissojen laulu, kun arkkua kannettiin lautalta: 'Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.' — Ja hämärän yhä tihetessä kannettiin arkku vuorenrinnettä pitkin tornin juurelle. Siellä toimitti piispa Colliander ruumiinsiunauksen puhuen Fil. 3: 7-14:nnen sanoista, jotka niin hyvin kuvasivat kotiinpäässeen vainajan elämää. Tuli yhä pimeämpi, ja alakuloisesti suhisivat kuuset, kun arkku vielä kerran nostettiin ja kannettiin rinnettä alas lähemmä rantaa, minne paroni Nicolay itse oli valinnut viimeisen leposijansa. Kuin unessa kuljimme sen jäljissä. Nyt käännyttiin oikealle, ja syvän hiljaisuuden vallitessa kannettiin poika vanhempainsa avattuun hautaholviin. Vielä muutama askel, ja sitten laskeutuu arkku. Ja kas! Juuri silloin kuu nousee taivaanrannalta ja luo hopeasäteensä vetten yli hautaan. Oli kuin taivas olisi avautunut ja säde vainajaa nyt ympäröivästä valosta laskeutunut surevien sydämiin. Ja halki hiljaisen illan kuului pastori Wegenerin ääni: 'Mitä ei silmä ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut, sen Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä rakastavat. Rakkaat silmät ovat sulkeutuneet iäksi, silmät, joiden katse saattoi olla niin totinen ja kuitenkin niin rakastava, mutta ne ovat sulkeutuneet vain avautuakseen uudelle, paremmalle, ihanammalle maailmalle. Ja suu, jonka todistus johti niin monet Herran luo, on vaiennut, mutta vain ylistääkseen Häntä siinä maassa, missä kuolema on nielty ja voitto saatu.'

"Überwunden der Erde Leid, überwunden der Seele Streit, rein erfunden vor Gottes Thron, teuer erkauft durch Gottes Sohn, reingewaschen durch Jesu Blut, wohl dir, wohl dir, du hast es gut.

"Im weissen Kleide im Tempel des Herrn, mit Friedenspalmen, dem Morgenstern, mit Lebenskronen aus Jesu Hand, 'Mein Kind' aus dem Munde des Höchsten genannt — durch Kampfen zum Sieg, durch Glauben zum Schauen, überwanden der Kampf und das Todesgrauen überwanden im Glauben durch Jesu Tod — wohl dir, wohl dir, du hast es gut."

["Voitit jo maisen tuskan, voitit jo sielun taiston, nyt puhdasna näyt Jumalan istuimen eessä, sun kalliisti osti Jumalan Poika, sun puhtaaksi pesi Jeesuksen veri — onnekas olet, sun hyvä on.

— Olet valkopuvussa templissä Herran rauhanpalmuin, kointähdin, Jeesuksen antamin elämänkruunuin, Korkeimman "lapsekseen" lausumana — tulleena taistoista voittoon, uskosta näkemiseen voitit jo taistelut, kuolemankauhut, voitit jo uskossa Jeesuksen veren kautta — onnekas olet, sun hyvä on.">[

"'Ain' rauhaa vain' kajahti haudalla viimeinen kaunis kuorolaulu. Rauhassa, tosi rauhassa lepää nyt väsynyt soturi taistelun päätyttyä. Mitä hän kerran sanoi elämän vaikeuksia ja kärsimyksiä ajatellen: 'Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille ylen runsain määrin iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden', siitä tuli hänelle pian todellisuus. —

"Syysillan suuri hiljaisuus leviää yli Monrepos'n. Yhä soivat tornista harpun ihmeelliset, hiljaiset soinnut kuin rauhansävelinä iäisyyden maailmoista. Rauha laskeikse kukkaiselle kummulle. Ylimys, joka ei ollut mitään itsessään, mutta jolle Kristus oli kaikki, on siirtynyt kirkkaampaan valoon, sen Mestarin läheisyyteen, jota hän palveli ja rakasti niin uskollisesti ja jonka ihanuudesta hänen elämänsä on todistava vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen."

SOLI DEO GLORIA.

Ei mitään itsessään — nuo sanat, joihin välistä sisältyy niin vähän, käyvät merkitykseltään eläviksi Paul Nicolayhin sovitettuina. Hänen persoonallisuuttaan katsellessa oli aina se tunne, että häntä koko elämänajan haitanneet virheet, kaikkinainen hänen olemuksensa epäkypsyys, kaikki ratkaisuaan vaille jäänyt, se oli hänen omaansa, samalla kuin kaikki hänestä säteilevä hyvä, kaikki mitä hän sai suurta aikaan, oli ylhäältä saatua. Eipä siksi, että hänet olisi luonto varustanut kehnommin kuin muut — olemmehan nähneet, että hänellä oli elämän alkaessa kaikki edellytykset kelvolliseksi, hyödylliseksi ihmiseksi: hyvä luontainen äly, syntyperäisesti rehellinen, ylevämielinen luonne — ja hänellä oli myös tilaisuutta lahjojensa kehittämiseen. Mutta tämän miehen, joka ei ollut suinkaan nero, onnistui keisarivallan Venäjällä herättää liike ja luoda järjestö, joka näytti edellyttävän hyvinkin nerokasta alkuunpanijaa; tämän suljetun, ujon erakon onnistui koota ihmiset joukoittain säteilevän ihanteen ympärille ja valaa auringonpaistetta heidän polulleen — osa, joka harvoin on suotu muille kuin elämän valituille sunnuntailapsille; ja vaikka hän ei ollut kaunopuhuja, tunkivat hänen sanansa syvemmälle kuin useimpain. Nämä hänen elämänsä tosiasiat tuntuvat käsittämättömiltä, selittämättömiltä, jollei työaseen ohi luoda katsetta Mestariin — ja anneta kunniaa yksin Jumalalle.