"Tohtori Karl Friesiltä saimme Ruotsin kautta sanoman, että kelpo veljemme on kutsuttu korkeampaan palvelustoimeen. Tuo sanoma oli minulle kova isku, sillä toivoin saavani tavata Paulin ensi kesänä pienessä kodissamme Norjassa. — — —
"Paulin laita on hyvin, sillä niin on, kuin suuri apostoli todistaa: täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa — — se olisi monin verroin parempi. Oletteko huomanneet, millä tavoin suuri apostoli, jonka mukaan Paul on saanut nimensä, kuvaa kuolemaa? Lähtöni aika on jo tullut [2 Tim. 4: 6], hän sanoo. Sana, jota on käännöksessä vastaa lähtö, on kreikaksi analusis, merisanastoa. Kuolema oli Paulille purjehdus suurempien mahdollisuuksien ja etuisuuksien merelle, ei saapumista levon satamaan. Tennyson on kai saanut runonsa ajatuksen Paavalilta kirjoittaessaan näin:
"Sunset and evening star and one clear call for me. And may there be no moaning of the bar when I put out to sea."
"Päivän laskein, iltatähdin kutsu mulle selvään soi. Kareja ei surra maksa, aavalle kun päästä voi!"
Paroni Nicolayn omaisille, jotka muistivat hänet nuorena intomielisenä purjehtijana, tuli tämä ystävän luoma kuva hyvin rakkaaksi. Ja ajan vieriessä he kokivat myös todeksi ajatuksen, jonka eräs toinen ystävä oli lausunut muistosanoissaan vainajasta — ettei kuolema erota meitä siitä, joka on "Kristuksen toisella puolella", vaan ainoastaan kätkee hänet katseiltamme.
Lohdulliset olivat heistä myös vuoden 1904 päiväkirjasta tapaamansa sanat: "Jos Jumala ottaa minut pois, niin soisin, etteivät omaiseni pitäisi sitä surullisena, vaan iloisena tapahtumana, etteivät he lihallisin silmin katsoisi sen näkyväistä puolta, vaan ajattelisivat, että maallinen kuoreni on irtaantunut ja että sieluni on vapaa ja siirretty Jeesuksen Kristuksen ihanaan läheisyyteen. — — — Jos rukoilemalla voisin pidentää elämääni, en sitä tekisi."
Lokakuun 11:ntenä 1919 kuljetettiin Paul Nicolayn tomumaja Ludwigsteiniin, hautaan, jonka hän oli itse eläissään laitattanut kuntoon itseään varten. Taajoin parvin olivat hänen ystävänsä kerääntyneet Monrepos'hon ollakseen läsnä hänen viimeisellä maisella matkallaan. Muuan surujuhlassa läsnäolleista, rouva Helmi Gulin, on luonut siitä kuvauksen, johon hän on saanut kiinnitetyksi hivenen hetken syvällistä kauneutta:
"Syyskoristeissaan oli Monrepos'n ihana puisto lokakuun 11:ntenä. Raskaina ja kosteina, kuin kyyneleisinä, riippuivat vanhojen puitten keltaiset lehdet. Luonto oli surupuvussa — surua kertoi myös valtaportin vaakunaa peittävä musta lippu sekä pihalla laakereitten ympäröimä katafalkki. Suuret äänettömät salit, joissa joka askelella kohtasi vanhaa taidetta ja entisajan muistoja, tuntuivat kumman hiljaisilta. Mutta tunnelma ei ollut surun eikä kuoleman, kuin iäisyyden tuulahduksen tunsit tuota kylkirakennuksen huonetta lähestyessäsi. Siellä hän lepäsi kuoloon nukkuneena, ylimys, jonka sydän oli nöyrä ja luottamus Jumalaan kuin lapsen. Kukkasin kaunistetussa arkussaan, esi-isiensä muotokuvien keskellä, makasi sukunsa viimeinen miehinen jälkeläinen. — — —
"Jo varhain, ennen maahanpanijaisten määräaikaa, kulki lakkaamaton ystäväin, tuttavien ja alustalaisten virta tähän rauhaisaan leposijaan. Monrepos'n tilusten vanhat, nuoret, lapset, kaikki tulivat vaatimattomina kukkineen sanomaan viimeiset jäähyväiset rakastetulle isännälleen. Jokaisen kasvoille jäi ikäänkuin hohde vainajan omasta rauhasta. Kuinka olivatkin häneen nähden toteutuneet saksalaisen pastori Wegenerin avoimen arkun äärellä lukemat sanat: 'Jos ruumiimme, tämä maallinen majamme, hajotetaankin maahan, on meillä asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.' Vielä hetken viivähti sisarten katse hellänä noissa rakkaissa piirteissä, ja sitten ne pantiin kätköön ylösnousemuksen aamuun saakka.
"Monrepos'n turvakodin lasten hentojen, kirkkaitten äänten laulaessa kannettiin heidän hyväntekijänsä viimeisen kerran lapsuuskotinsa salien läpi. Pihalta kajahti vastaan Sorvalin kansakoululasten laulu. Kun arkku sitten oli asetettu katafalkille, jonka ympärillä Monrepos'n vapaaehtoinen palokunta suruharsoisine lippuineen oli vahtina, alkoi valtaava kukkaskunnioitus todisteena vainajan muitten hyväksi uhrautuneesta elämästä. Esiintyi lähetystö toisensa jälkeen. Kaikissa puheissa oli pohjasävelenä kaipuu ja kiitollisuus.