Lääkäri oli julistanut nyt varsinaisen taudin voitetuksi, mutta suuri heikkous tuntui yhä. Syyskuun 25:ntenä — vuoden "ratkaisevana päivänä" — paroni Nicolay oli jalkeilla odotellen ikävöimäänsä suurta tapahtumaa. "Ei, ei vielä", hän kirjoitti illalla päiväkirjaansa. — Muutaman päivän näytti siltä, kuin olisivat voimat alkaneet palata. Vuoteessakaan ollessaan hän ei ollut tahtonut olla toimetonna, vaan luki oikaisuvedosta erääseen Kristuksen jumaluutta käsittelevän kirjoitelmansa painokseen, joka oli määrä julkaista Ruotsissa. Nyt hän antautui uusin innoin kaikkeen työhön, mitä hän voi toipilaana suorittaa; niinpä hän pani kokonaisen päivän venäläisten kirjojen pakkaamiseen, ne kun oli lähetettävä Amerikkaan uusien painosten painatusta varten. 30:ntenä hän tuli ensi kerran alakertaan päivällisille — mutta hänen huoneeseensa johtavien jyrkkien portaitten edestakaisin kapuaminen olikin liian rasittavaa.
Toistamiseen sairastumisensa jälkeen hän sai lokakuun toisen päivän vastaisena yönä ankaran hengenahdistuksen — ja tämän tapahtuman mainitseminen on hänen viimeinen päiväkirjamerkintänsä. Samana päivänä hän lähetti venäläiset kirjansa sekä kirjeitä useille henkilöille — prinssi Bernadottelle, jonka tuli saada kuulla Porvoon kokouksesta, neiti Marie Bréchet'lle, sisarelleen kreivinna Pahlenille ja eräälle ranskalaiselle serkulleen, pater Joseph de Broglie'lle. Lokakuun kolmantena hän kirjoitti viimeisen kerran ystävilleen Toivolaan, joita hän muisteli erikoisesti, heidän kodissaan kun oli samoin sairautta, ja päivää myöhemmin hän lähetti paroni K. A. Wredelle tämän tervehdyksen:
'Kiitos, rakas ystävä, rakkaista riveistäsi. Olkoon sinun suotu iloisena ja siunattuna palata Helsinkiin työhösi. Minulla tuntuu olevan koetusten ja Herran kurin aika. Olen ollut kuusi viikkoa sairaana ja nyt juuri, kun aloin päästä jalkeille, sain sellaisia hengenahdistuskohtauksia, ettei ole ennen ollutkaan, ja lämpö kohosi. Jumala tietää, saanko koskaan jatkaa entistä työtäni. Tervehdi Gertrudia sydämellisesti. Nyt olen taas vuoteessa.
Oma vanha ystäväsi Paul.'
Siinä ei ole suoranaista viittausta siihen, että sen kirjoittaja olisi ollut tietoinen heti lähestyvästä kuolemastaan. Ei hän liioin puheissaan sisarustensa kanssa, jotka hoitivat häntä mitä hellimmin ja kaikin tavoin koettivat lievittää hänen tuskiaan ja tehdä hänelle ajan rattoisaksi, maininnut mitään sentapaista. Ainoastaan pastori Valkamalle hän sanoi kerran tämän käydessä häntä tervehtimässä: "Minä en tiedä, mihin tämä tauti päättyy, mutta kun Jumala kutsuu, olen valmis." Kaikille häntä ympäröiville hän oli sydämellisen kiitollinen ja osoitti kipujen kohdatessa ihmeellistä kärsivällisyyttä.
Lokakuun 6:nnen vastaisena yönä sattui kolmas hengenahdistuskohtaus — viimeinen. Tällä kertaa ei ollut apua jäästä eikä lääkkeistä. Vähää ennen yhtä yöllä oli taistelu lopussa, ja Paul Nicolay nukahti kuolemaan hiljaa, huokauksetta sisartensa läsnäollessa.
Odotettu Mestari oli viimein tullut — ei maailmaan, vaan sielun luo, joka oli Hänen omansa.
* * * * *
Kun ne monet, jotka olivat tunteneet paroni Nicolayn ja rakastaneet häntä, saivat sanoman hänen kuolemastaan, tuotti se heille syvää tuskaa. Toiset tunsivat vain hänen jälkeensä jättämän tyhjyyden eivätkä voineet käsittää Jumalan tarkoitusta siinä, että Hän näin vaikeana aikana kutsui kotiin miehen, joka oli Hänen parhaita työmiehiään, kun taas toisille oli selvää, että Paul Nicolayn maallisten kärsimysten ja vaivain mitta oli täyttynyt, että hän oli kypsä pääsemään lepoon Isän helmoihin. Ja monet — häntä lähinnä olleet — tunsivat ikäänkuin kuolema ei olisi tuonut ainoastaan lepoa, kuin voisi Jumala käyttää palvelijataan vieläkin, toisissa, laajemmissa oloissa.
Paul Nicolay itse sanoi kerran eräästä ystävästään, joka kutsuttiin täältä, juuri kun hän oli aikeissa antautua uudelle, siunaukselliselle toiminta-alalle: "Miksi Jumala sen teki? Mutta hänestä sopinee kai sanoa: saanut virkaylennyksen." — Sama ajatus on kirjeessä, jonka paroni Nicolayn kuoleman jälkeen häntä parhaiten ymmärtänyt ystävä Mr. Wilder kirjoitti paroni Nicolayn sisarille: