Vuoden lopulla alkoi kuitenkin uupumus tuntua — ja hänen esitelmissäänkin oli huomattavissa ajoittain jonkinlainen väsähdys. Hän tunsi sen itse, ja se vaivasi häntä. Jonkin esitelmäsarjan päätettyään hän kirjoittaa: "On kuin olisi täytynyt suorittaa joukko tutkintoja." Siitä huolimatta hänellä on paljon annettavana kuulijoilleen juuri senkin vuoksi, että hän taisteli monille ilmeistä taistelua väsymystä vastaan ja että hänen persoonallisuudellaan oli nyt jos koskaan itsekieltäymyksen leima. Sillä tuskinpa hän oli milloinkaan niin ikävöinyt saada "kuolla omasta itsestään" viedäkseen Herransa asian voittoon. Kerran hänen esiintyessään Kotkassa muuan paikkakuntalainen kiitti häntä kaikkien puolesta huomauttaen, että hän oli tehnyt Hussin tavalla — valaissut lampulla evankeliumia ja itse jäänyt varjoon. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa siitä: "Nuo sanat ilahduttivat minua enemmän kuin mikään muu mitä olisi voitu sanoa, sillä sitä juuri olin rukoillut ennen tänne tuloani."

Joulukuun paroni Nicolay vietti hiljaisesti Monrepos'ssa huolehtien esikaupunkialueittensa myyntiasioista ja valmistellen kirjallista esitystä raamatuntutkisteluksi ensimmäisestä tessalonikalaiskirjeestä, jota hän käsitteli myös Viipurissa. Tämän vuoden — viimeisen, jonka hän eli päähän asti — hän näki siskoilleen päättyvän heidän kerallaan rukouksiin vaipuneena. Päiväkirjan tavanmukaisessa uudenvuodentutkistelussa sanotaan: "Hirveä vuosi — vallankumous, sisäinen sota, nälänhätä! Mutta Jumala on pitänyt meistä huolta kaikin tavoin runsain armoin, niin ettei meiltä ole puuttunut mitään. Rukoilen, että Hän olisi kanssamme ensi vuonna ja tekisi minut paremmaksi kristityksi."

"Paremmaksi kristityksi" — nuo sanat voisi panna Paul Nicolayn koko viimeisen elinvuoden tunnukseksi. Tammikuussa hän kirjoitti: "En tunne itseäni ollenkaan toivehikkaaksi ja iloiseksi tämän vuoden alkaessa. Ehkä se johtuu ruumiillisesta painostuksesta? Tuli mitä tuli, minun velvollisuuteni on pysyä uskonliitossani ja luottaa kaikessa Jumalaan, kun kaikki on hyvin, ja eipä edes väkivaltainen kuolema voisi häiritä rauhaani." Hän jatkoi koko talven ja kevään seurakuntatyötään eri kaupungeissa sekä raamatuntutkisteluitaan Viipurissa — mutta oli kuin samalla yksi ajatus, tietoisuus kaikesta, missä hänen pyhityksensä vielä oli puutteellinen, olisi hänen hartaan Kristuksen tulemuksen odottamisensa ohella yhä enemmän saanut valtoihinsa hänen sisäelämänsä. "Jumala ei ole aikonut vain pelastaa meidät, vaan myös hioa meistä jalokiviä Kristuksen kruunuun." Päivittäisessä työssä lannistettava ruumiillinen heikkous aiheutti hänelle kärsimyksiä, joiden käsiteltäväksi hän antautui kuin hiottava työkalu, hartaasti haluten edes yhden kerran saada kokonaan voitetuksi vielä vajavaisesti nujerretun vanhan minänsä. Hermojen huonous ilmeni usein, ja hänellä oli kiusauksia kiivauteen ja kärsimättömyyteen, mutta hän ei tyytynyt siihen itsepuolusteluun, joka olisi ollut aivan käsillä. "Epäystävällisyyden puuskasta vapautti minut silmänräpäyksessä ajatus: 'kiellä itsesi'", hän kirjoittaa kerran, ja toisen kerran hän sanoo: "Ristiinnaulitse itsesi — 'Hän ei voi olla minun opetuslapseni' muulla tavoin. Se ei voi onnistua muulla tavoin. Ei mihinkään muuhun luottamisesta ole apua kuin tästä suhtautumisesta omaan minään."

Keväällä ilmaisi paroni Nicolayn sydän heikontumisen oireita, ja lääkäri kielsi häntä saarnaamasta kirkossa, mutta osittain hän ei ottanut kieltoa noudattaakseen. Seurakuntapiirissä hänen raamatunselityksensä koskivat nyt toista tessalonikalaiskirjettä ja Jobin kirjaa. Kun hän esiintyi, saattoi hän yhä tuntea, aivan niinkuin kristillisen toimintansa ensi vuosinakin, suurta tuskaisaa levottomuutta, voimattomuutta tehtäväänsä. Mutta — "saatana voi peloittaa, vaan ei estää", nämä sanat, jotka Wilder kauan sitten oli lausunut hänelle ja joita hänen oli tapana usein toistaa, hän huomasi tosiksi nyt niinkuin ennenkin. Voimaa hän aina ammensi hiljaisuudesta Jumalan kasvojen edessä. Joskus hän tunsi itsensä liian heikoksi rukoilemaan — ja hän koetti antautua tunniksi "hiljaa odottamaan Jumalaa". — "Se on vaikeata, mutta alkaa auttaa", hän kirjoitti siitä. — Toukokuussa hän piti seurakuntapiirissä viimeisen raamatuntutkistelunsa — se käsitteli Pyhän Hengen saamista. Liittyen roomalaiskirjeen seitsemännen luvun 6:nteen värssyyn hän tehosti sitä, että sen toisena ehtona on itsekieltäytymys, toisena — luottamus Pyhään Henkeen. Molemmat ehdot ovat yhtä järkähtämättömät. Kun joku huomautti myöhemmin, että Henkeä on vain odotettava, vastasi paroni Nicolay: "Niinpä kyllä, mutta voidaksemme odottaa meidän tulee olla kuuliaisia."

Samaa ajatusta, ettei henkemme voi kasvaa niin kauan kuin ihmisen sisimmän laita ei ole niinkuin pitäisi, hän tehosti myös raamatuntutkistelussaan Vaasassa N.N.K.Y:n kesäkursseilla, jotka pidettiin kesäkuussa ja jonne hän matkusti heti Ilmajoen ylioppilaskokouksesta. Vaasan päivinä hän oli todella onnellinen — vastoin kaikkea odotusta, sillä hän ei ollut mielellään kokouksissa, joissa oli pelkästään naisia osanottajina. Hän tunsi, että "ilmassa oli herätys". Vaasassa olleilla taas oli puolestaan kaikilla se tunne, että Paul Nicolaysta tällöin säteili voima, joka ei ollut hänestä itsestään lähtöisin. Hän liikkui hiljaisena, kuten tavallisesti, jos mahdollista vielä entistäänkin vähemmän haluten itse päästä ääneen, hän seurusteli kaikkien kanssa yhtä luonnollisesti kuin ennen, tyyni mieliala oli myös entinen. Mutta hänen olennossaan ilmeni jotain uutta tuon kaiken ohella.

"Päivän ihanat kokoukset olivat päättyneet", sanotaan rouva af Forselleksen kirjoitelmassa Ad Lucemissa. — "Nyt verhosi pohjolan valoisa yötunnelma maat ja meret, ja me astelimme verkalleen kotiin päin. Auringon viime säteet loivat ihmeellistä hohdetta polullemme. Minä mainitsin sanasen siitä, kuinka hyvä päivän raamatuntutkistelu oli ollut, ja kuinka todelliseksi oli minulle käynyt meidän omasta minästämme vapauttava Jumalan voima. 'Se mitä sanoin, oli tullut suoraan sulatusahjosta', virkkoi Paul Nicolay hiljaa. — Auringonko viime jäähyväiset heijastuivat hänen kasvoillaan, vai toinenko valo jo sädehti hänen ympärillään? En tiedä, mutta sen tiedän, että Jeesuksen sanat: Te olette maailman valo silloin kävivät sisällöltään minulle kirjaimellisesti eläviksi, samalla kuin mieleeni tunkihe tietoisuus, ettei Paul Nicolay enää jäisi pitkäksi aikaa luoksemme."

Joka tapauksessa lienevät tuskin monet rouva Forselleksen lailla aavistaneet jo silloin paroni Nicolayn lähdön läheisyyttä. Hän oli aina ollut kivulloinen, ja ne, jotka näkivät hänet Ilmajoen ja Vaasan kesäisinä päivinä täydessä työssä ja toimessa, katse suunnattuna uusiin tehtäviin, eivät yleensä ajatelleet, että hänen työpäivänsä läheni loppuaan. Hänelle itselleen ei kuolemanajatus ollut koskaan ollut outo, niinkuin tiedämme — ja se toistuu useasti myös viimeisen kesän kirjeissä ja muistiinpanoissa.

Kesäkuun alussa hän kirjoittaa paroni K. A. Wredelle: "Täällä on sangen yksitoikkoista ja ikävää, varsinkin kun en voi kulkea nopeasti tai ponnistella saamatta hengenahdistusta. Lääkärit sanovat, ettei se johdu sydänviasta, vaan verisuonten kalkkeutumasta. Tuo kaikki muistuttaa iästäni, sekä ettei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia, vaan me etsimme parempaa." Mutta heti sen jälkeen hän katsahtaa taas eteenpäin kauan suunniteltuun Keswick-kokoukseen. "Sinä täytät 60 vuotta syyskuun 18:ntena, kun me kaikki olemme koolla Porvoossa. Henrik lupaa tulla mukaan. Muista tätä kokousta joka päivä rukouksissasi. Jollei Jumalan henki ole mukana, niin onhan kaikki turhaa." Naantalista, "ikävästä paikasta", minne hänen oli ollut pakko lähteä Vaasasta hoitamaan terveyttään, ja missä hän viettää parhaat hetkensä yksinänsä kallioilla, hän kirjoittaa heinäkuun 13:ntena samalle ystävälle:

"Kun minä huomenna lähden 60:nnelle, tahdon mieluimmin lopettaa edellisen vuoteni hieman puhelemalla kanssasi. Tohtori sanoo, että sairastan pitkälle kehittynyttä kalkkeutumista, ja hän ei näytä kiinnittävän suuriakaan toiveita täkäläisiin kylpyihin. Se ei huoleta minua, mutta se kannustaa minua elämään niin lähellä Herraa kuin suinkin koko lopun elämääni."

Naantalissa hänellä oli mielestään "aivan liian vähän tekemistä", ja hänelle oli aina tervetullutta, jos hän voi olla hyödyksi, varsinkin kun oli yksityiskeskustelussa koetettava auttaa etsiviä lähimmäisiä. Eräänä päivänä hän puhui kaupungin rukoushuoneessakin. Sitä paitsi hän hoiti koko ajan laajaa kirjeenvaihtoaan, jota hän oli vähitellen oppinut pitämään "palvelustyönsä osana". Nyt tämä kirjeenvaihto koski lähinnä Porvoon syyskokousta, ja kun hän elokuun 7:ntenä — "ilomielin" — lähti Naantalista, hän antautui voimansa takaa sen valmisteluihin. Hän tunsi parantolakauden kaikesta huolimatta vahvistaneen — "hermot rauhallisemmat ja muisti parantunut", sanotaan päiväkirjassa — ja siitä oli työ hyötyvä. Hän kirjoitteli nyt myös toisen tessalonikalaiskirjeen selitystään — työ, jonka hän sai pääasiallisesti valmiiksi elokuun 19:ntenä. Kolmea päivää myöhemmin paroni Nicolay sairastui, ja hänen täytyi kutsua lääkäri, joka huomasi hänen saaneen paratyyfuksen. Hänen ensi ajatuksensa oli: "Onko tämä valmistusta Porvoon kokoukseen? Jos Jumala tahtoo heikontaa minut siksi, ei minulla ole sitä vastaan." Hän ei voinut ensin ollenkaan ajatella, että hänen oli jäätävä pois tästä kokouksesta, johon hän oli eläytynyt yksityiskohtia myöten. Mr. Sloanille kirjoittamassaan kirjeessä syyskuun 8:nnelta, jolloin hän vielä oli sairaana, hän esittää englantilaiselle ystävälleen konferenssin koko suunnittelun ja sitä koskevat pelkonsa. Seurakuntatyöstään hän kertoo myöskin ja lisää: "Ehkä jatkan tänä talvena, jollei Jumala vie minua erikseen." Jumala ei erehdy, tuo ajatus lohdutti Paul Nicolayta, kun hän näki Porvoon kokouksen avajaispäivän lähenevän hänen oman tilansa paranematta. Kun se päivä — 16:s — koitti, hän kirjoitti Karlstorpiin ystävälleen: "Minä olen vielä vuoteessa, neljättä viikkoa, mutta kuume alkaa jo väistyä. Tosin on minulle pettymys, etten saa ottaa osaa Porvoon kokoukseen, mutta käsitän sen niin, että Herra tahtoo antaa siunauksensa jonkun toisen kautta." Ja päiväkirjassa kohtaa meitä tuo luonteenomainen sana: "Minä en ymmärrä Jumalan teitä, mutta eihän minun ole tarviskaan." Kokouksen kulkua paroni Nicolay seurasi tarkoin, mikä olikin helppoa sen osanottajain monien kirjeitten avulla. Hänen ajatuksensa ja rukouksensa sulkivat piiriinsä jokaisen eri puheen, jokaisen ratkaisunhetken kokouksen varrelta — ja ne saapuivat perille, sillä konferenssin yleisvaikutelma oli, ettei paroni Nicolayn läsnäolo ollut tuntunut koskaan niin selvästi kuin nyt, kun hän oli poissa. Kokouksen jälkeen hänen luonaan kävi muuan hänen nuorista ystävistään — pastori A. Lehtonen — ja hän sai suullisen selonteon niin Porvoon kokouksesta kuin pohjoismaisesta ylioppilaskokouksesta, joka oli elokuussa pidetty Tanskassa.