Mutta kaiken tämän ohessa paroni Nicolay ei luopunut uskonnollisesta toiminnastaan. Hän tunsi, ettei siihen ollut oikeutta. "'Rast ich, so rost ich' ('Jos lepään, niin ruostun') on kaiverrettu vanhaan saksalaiseen säilään", sanotaan päiväkirjassa. Raamatuntutkistelunsa filippiläiskirjeestä hän oli nyt jättänyt ruotsinkielisessä asussa painoon ja luki sen oikaisuvedoksen kesällä. Puhuttuaan toukokuun 16:ntena viimeisen kerran Jeesuksen vertauksista hän oli tarttunut käsiksi toisiin tehtäviin: hän syventyi Jaakobin kirjeeseen ja piti Diakonissalaitoksella sarjan selityksiä profeetta Eliaan kirjasta.

Elokuussa hän sai kutsun Södertäljen vuotuiseen konferenssiin ja kirjoitti siitä Mr. Sloanille: "Nyt iloitsen edeltäpäin Ruotsissa pidettävästä Södertäljen kokouksesta, jonne minua ovat kutsuneet prinssi Bernadotte ja tohtori Fries. — — 'Jumalan hajalla olevain' lasten yhteen kokoaminen ja auttaminen, se on sitä työtä, jonka vuoksi Kristuskin antoi henkensä. Minusta tulisi tehdä enemmän tätä työtä. Me pidämme aika ajoin evankelioimiskokouksia kirkoissa ja niitten ulkopuolella, mutta meidän pitäisi panna toimeen 4-5:n kokouksen sarjoja Jumalan kansan hengellisen elämän syventämiseksi. Sellainen työ on tuskin alullakaan. Konferenssien kokoonkutsuminen olisi jo askel sinnepäin. Nykyjään se on melkein tai kokonaan mahdotonta, kun ruuan hankkiminen ihmisjoukoille on niin vaikeata. — — Kaikki alkaa olla yhä enemmän nurin narin tässä maailmassa, ja Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemus ilmaiseikse yhä enemmän siksi ratkaisuksi, jota kohti koko tämä sekasorto on käymässä. — Tämä hirveä sota, jota on sanottu Euroopan itsemurhaksi, ei näy pian päättyvän. Aletaan paremmin ymmärtää mahdolliseksi, että pakanain aika lähenee loppuaan".

Samassa kirjeessä paroni Nicolay tekee selkoa Mr. Sloanin ystävistä Venäjällä ja jatkaa: "Hirmuista on elää anarkistisessa maassa. Oppii ymmärtämään hyvin kouriintuntuvalla tavalla Herran sanat Matt. 24: 12:nnessa: 'sentähden että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpain rakkaus'."

Tuskin tarvinnee sanoa, että sota, tuo "Euroopan itsemurha", joutui Paul Nicolayn, niinkuin kaikkien ajattelevain ihmisten silmissä, edustamaan kaikkea pahaa yhteenkoottuna. Mutta kuten olemme aikaisemmin nähneet, olisi hänestä sotakin voinut olla Jumalan aseena, keinona Hänen suurten, ihmiskuntaa tarkoittavien aikeittensa toteuttamiseksi. Yksilöllinen kuin oli, ei hän koskaan tahtonut suhtautua sodan probleemiin tämän kysymyksen yleisessä muodossa — jokaisen tuli hänen mielestään ratkaista tämä kysymys omalta kohdaltaan Jumalan erikoisen johdatuksen mukaisesti. Hän ei ollut siis sotaa vastaan; vuorisaarna oli hänestä lähinnä kristityn yksityiselämän ohjenuora. Hänen suhteessaan maailmansotaan ilmeni hänen inhimillinen rajoituksensa siten, että hän asettui toisen riitapuolen puolelle. Tuntien järkähtämätöntä myötätuntoa kaikkea englantilaista kohtaan ja koskaan voittamatta vastenmielisyyttään Saksaan — mikä ei muuten häirinnyt hänen suhdettaan niihin saksalaisiin ja "saksalaisystävällisiin", jotka olivat häntä lähellä — hänestä liittolaisvaltain taistelu tätä maata vastaan oli taistelua ylevämpien ihanteitten, uuden, paremman ajan puolesta. Sodan päätyttyä hän kirjoitti siitä Mr. Sloanille.

"Minä kirjoitan suurten valtiollisten tapahtumain vaikutuksen alaisena. Oikein helpottaa, kun näkee oikeuden voittavan. On kuin Jumala olisi antanut vanhurskautensa saada riemuvoiton koko maailman silmäin edessä. Saksalainen sananlasku sanoo: 'Jumalan mylly jauhaa hitaasti, mutta ihmeen hienoa.' — Ylistetty olkoon Jumala."

Paroni Nicolay toivoi paljon liittoutuneitten toimenpiteistä bolsevikkejä vastaan — hän ei saanut nähdä, että heitä vastaan tähdätyt aineelliset aseet osoittautuivat aivan voimattomiksi, yhtä vähän kuin sitäkään, millaiseksi "rauha" lopulta rappeutui. Mutta hän ymmärsi myös nyt, että Jumala tiesi parhaiten, kuinka kauan Venäjän oli tuskailtava auran alla, jotta "Hänen kylvönsä tunkisi kyllin syvälle", ja ettei "Hänen aikaansa" voinut jouduttaa keinotekoisesti. —

Samassa kirjeessä, jossa rauhantekoa kosketeltiin ja joka on kirjoitettu marraskuussa, tekee paroni Nicolay selkoa vaikutelmistaan Södertäljen kokouksesta, joka oli pidetty syyskuussa ja johon hän oli ottanut osaa. Hän kertoo, että seurustelu muitten kristittyjen, m.m. herra ja rouva Friesin kanssa, oli ollut hänelle suureksi iloksi. "Se oli nautintoa (such a treat)." Vaikka hän antoi arvoa yksityisille puhujille niinkuin prinssi Bernadottelle, ei hänestä kokous ollut sentään verrattavissa siihen, mitä hän oli nähnyt ja kuullut edellisenä vuonna Keswickissä. Kirjeen lopussa hän puhuu työmahdollisuuksista Suomessa.

"Nyt avautuvat minulle Suomessa uskonnollisen toiminnan ovet. Me haluamme herättää ruotsalaisissa seurakunnissa hengellistä elämää ja koota ne, jotka tahtovat olla kristityltä, sisäpiiriksi, jotka kokoontuvat, muodostavat raamattupiiriryhmiä ja lämmittävät toinen toisiaan. Nykyisin he aivan häipyvät kirkon nimellisten jäsenten suureen joukkoon eivätkä edes tunne toisiaan. Sisäpiiri olisi seurakunnan sielu, elämän, lämmön, toiminnan keskus silloinkin, kun pappi ei ymmärrä mitä hänen tulisi olla. Olen saanut käydä muutamilla paikkakunnilla näissä asioissa ja huomenna toivon voivani matkustaa viikoksi Kotkaan. Jos voisimme muodostaa tällaisia piirejä useissa paikoin, olisi aivan luonnollista, että ne saisivat kokoontua joskus yleisiin kokouksiin. Suomen sivistynyt luokka on koskematon ja hirvittävän tietämätön hengellisistä asioista."

Vähemmän kuin koskaan ennen paroni Nicolay otti lukuun terveyttään ja voimiaan. Hän tunsi, että hänellä oli paljon tehtävää — ja että aika oli lyhyt. Elokuussa paroni Wredelle kirjoitetussa kirjeessä sanotaan: — — "Minusta tuntuu, ettemme me suomalaiset saa panna käsiämme ristiin, vaan että me nyt olemme valmiit kuulemaan 'Haggain-viestiä'. Antakoon nyt Jumala viisautta ja suokoon meidän päästä selville mikä on Hänen suunnitelmansa mitä tulee Jumalan valtakuntaan Suomessa. Tulee ajatelleeksi Herran sanoja Job. 9: 4:nnessä." ["Niin kauan kuin on päivä, tulee meidän tehdä sen tekoja, joka minut lähetti; tulee yö jolloin ei kukaan voi tehdä työtä.">[

Ruotsissa — Södertäljen-matkallaan ja myös Tukholmassa, jonka kautta hänen oli kuljettava ja jossa hän viivähti — esiintyi hän monet kerrat ja puhui m.m. kahdesta aineesta, jotka olivat enemmän kuin mikään muu hänen sydämellään, aiheista: "Parempi elämä" ja "Kristuksen tulemus". Suomeen palattuaan hän antautui, kuten ylempänä julkaistu kirje Mr. Sloanille viittaileekin, kokonaan työhön sisäpiirien muodostamiseksi seurakuntiin. Kuten mainittu, kävi hän useissa maamme eteläosan kaupungeissa herättääkseen harrastusta tähän lempiajatukseensa. Kun muuan Porvoon papeista kysymyksistä neuvoteltaessa käytti sanontaa "Herran ystäväin yhtymä", nousi paroni Nicolay heti lausuakseen ilmi kiitollisuutensa siitä, että oli käytetty tuota nimitystä: "Herran ystävät — sepä sana osui oikeaan." Ja päiväkirjassa on mainittu tämä pieni välikohtaus. —