Minulle ennen outo häpeäntunne sai minut rajusti punehtumaan, ja sydämeni pohjasta pahottelin, että olin hänelle puhunut sisar Marie-Aiméesta.
Minusta tuntui kuin olisin heittänyt kauneimman kalleuteni tuulen vietäväksi, ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli minun mahdoton pidättää muutamia karvaita kyyneliä, jotka heruivat suupieliini ja siitä vasta tipahtelivat hienolle pellavakankaalle, jota pallistin.
Henri Deslois istui pöydän kulmalla kauvan aikaa.
Joka hetki tunsin hänen katseensa kasvoillani ikäänkuin raskaana painona, joka esti minua kohottamasta otsaani.
Kaksi päivää jälkeenpäin tapasin hänet taaskin pensaikossa.
Nähdessäni hänet rautatammi-istuimella, tunsin jalkojeni herpaantuvan, ja minä seisahduin.
Hän nousi oitis luovuttaakseen minulle paikkansa, mutta minä vain yhäti tuijotin häneen.
Hänen silmissään oli sama leppeys kuin ensimäiselläkin kerralla, ja ikäänkuin odottaen minulta jotakin uutta kertomusta kysyi hän:
"Eikö teillä tänä iltana ole mitään minulle sanottavaa?"
Kaikki mieleeni johtuvat puheenparret tuntuivat minusta turhilta; pudistin vain päätäni. Hän jatkoi: