Eilen oli Henri Deslois tullut liinavaatehuoneeseen minun ollessani siellä yksin. Hän oli tehnyt sellaisen liikkeen, kuin aikoessaan puhutella minua.
Silloin oli katseeni kiintynyt häneen niinkuin ensimäisellä kerralla, ja hän oli poistunut sanaakaan puhumatta.
Ja nyt seisoessani tässä aitaamattomassa puutarhassa, kukkivien värihernepensaikkojen ympäröimänä, minut valtasi kaipuu saada asua täällä koko ikäni.
Iso omenapuu kumartui minun puoleeni ja kastoi oksiensa latvoja lähteeseen.
Lähde kumpusi vanhan puunrungon ontelosta, liristen pikku purona kukkalavojen lomitse.
Tämä kukkasista ja kirkkaasta vedestä rikas kasvimaa näytti minusta maailman kauneimmalta yrttitarhalta, ja kääntäessäni pääni taloa kohti, joka oli kokonaan avoinna auringolle, odotin aina yliluonnollisia olentoja sieltä esille astuvaksi.
Tämä matala ja väritön talo oli minusta viehättävän salaperäinen.
Sieltä kuului äkillisiä ja säännöttömiä rasahduksia, ja samassapa
olin ihan kuulevinani samanlaisen kapsahduksen kuin silloin kun Henri
Deslois laski jalkansa Vanhankaupungin kartanon kynnykselle.
Minä kuuntelin ikäänkuin toivoen hänen lähestyvän. Mutta askeleitten ääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua alkoi pensaista ja puista kuulua salaperäistä sipinää.
Kuvittelin mielessäni, että olin hento puu, jota tuuli voi vapaasti huojuttaa. Sama raikas tuulahtelu, joka taivutteli pensaita, puhalteli päätäni ja sekotti hiuksiani; ja kuin omenapuuta jäljitelläkseni kumarruin minä kastamaan sormeni lähteen kirkkaaseen veteen.
Uusi rasahdus käänsi katseeni taloa kohti, enkä vähääkään hämmästynyt, nähdessäni ovella Henri Desloisin.