Hän seisoi avopäin, kädet riipuksissa.
Hän astahti pari askelta puutarhaan päin, ja hänen katseensa tähysteli tasangon yli etäisyyteen.
Hiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja otsa kaareutui korkeana yli ohimoiden.
Kauvan seisoi hän hievahtamattomana, mutta käännähti sitte suoraan minua kohti.
Kaksi puuta vain oli välissämme. Hän astui taas askeleen eteenpäin, tarttui sitte toisella kädellään puun vesaan, joka oli hänen edessään, niin että kukkivat oksat muodostuivat vihoksi hänen päänsä yli. Oli niin valoisaa, että minusta tuntui puiden kuori kimaltelevan ja jokainen kukka sädehtivän. Henri Desloisin silmissä loisti niin syvä leppeys, että vähääkään ujostelematta lähenin häntä.
Hän ei liikahtanutkaan; mutta pysähtyessäni hänen eteensä vaalenivat hänen kasvonsa valkeiksi kuin pusero hänen yllään, ja hänen huulensa värisivät.
Hän tarttui molempiin käsiini, painaen ne lujasti ohimoillensa, ja sanoi hyvin hiljaisella äänellä:
"Minä olen kuin kadonneen lampaan löytänyt saituri."
Sillä hetkellä alkoivat Sainte-Montaignen kirkonkellot soida. Kajahdukset kiitivät ylös kunnaan rinnettä ja häipyivät ylä-ilmoihin, tuokion levähdettyänsä yläpuolellamme.
Hetket hupenivat päivän mukana. Laumat katosivat tasangolta yksitellen. Valkeata huurua leijaili pikku joen yllä. Sitte painui aurinko poppelisulun taakse, ja värihernepensaitten kukkaset alkoivat tummentua.