Henri Deslois saattoi minua kotimatkalla. Hän käveli kaitaa polkua pitkin edelläni, ja kun hän jätti minut vähän matkan päässä kastanjakujasta, tunsin häntä rakastavani enemmän kuin sisar Marie-Aiméeta.
Kunnas-talosta tuli meidän talomme.
Joka sunnuntai tapasin siellä Henri Desloisin, ja kuten Punaisen Hannunkin aikoina toin minä mukanani siunattua leipää, jonka nauraen jaoimme keskenämme.
Meissä oli herännyt vapaudenhuumaus, jonka vaikutuksesta me juoksentelimme ympäri puutarhaa, niin että kenkämme olivat lähteen vedestä likomärät.
Henri Deslois sanoi:
"Sunnuntaisin olen minäkin seitsentoistavuotias!"
Toisinaan teimme pitkiä kävelyjä kunnaan ympäristöllä oleviin metsiin.
Henri Deslois ei väsynyt kuulemasta minun kertomuksiani sisar Marie-Aiméen seurassa viettämistäni lapsuuden ajoista. Puhelimme myöskin Eugènesta, jonka hän tunsi. Hän sanoi Eugènen olevan niitä, joita mielellään pitää ystävinänsä.
Tunnustin hänelle niinikään, kuinka kehno olin lammaspaimeneksi. Ja vaikka odotin hänen tekevän minusta pilaa, kerroin hänelle jutun pöhöttyneestä lampaasta. Hän ei minulle nauranutkaan, pyyhkäisi vain sormellaan otsaani, sanoen:
"Tarvitaan paljon rakkautta sen parantamiseksi!"