* * * * *
Eräänä päivänä me pysähdyimme lähelle suunnattoman laajaa viljavainiota, jonka loppua ei näkynytkään. Tuhannet perhoset liihottivat tähkien yllä. Henri Deslois oli ääneti, ja minä katselin tähkäpäitä, jotka nuokkuivat ja kohoilivat kuin haluten lähteä lentoon. Olisi voinut luulla, että perhoset tahtoivat auttaa niitä siivillänsä lentämään; mutta niin kiihkeästi kuin tähkäpäät liikahtelivatkin, maassa ne vain pysyivät.
Minä sanoin sen Henrille, joka tarkasteli laihoa pitkään. Sitte hän puheli verkkaan ikäänkuin itsekseen:
"Samoin on ihmisten laita. Joku lempeä olento saattaa tulla hänen tielleen, samanlainen kuin tasangon valkeat perhoset. Hän ei tiedä, nouseeko se maasta vai laskeutuuko korkeudesta alas; hän vain tuntee, että hän voisi sen olennon kanssa elää ohitse humisevasta tuulenhengestä ja kukkien hunajasta. Mutta kuten olki on juurillaan maahan sidottu, samoin kiinnittää hänet velvollisuutensa salaperäinen side, joka on niin luja kuin maa."
Minusta vavahti hänen äänessään tuskainen tunto ja näytti siltä kuin hänen suupielensä olisivat laskeutuneet vielä alemma. Mutta samassa kääntyi hänen katseensa minuun, ja hän sanoi lujalla äänellä:
"Luottakaamme itseemme!"
* * * * *
Meni kesä, ja sitten syksykin; ja joulukuun pahoista säistä huolimatta emme voineet päättää lähteä pois kunnas-talosta.
Henri Deslois toi mukanaan kirjoja, joita me lueskelimme, pyöreillä pölkyillä istuen, puutarhan puoleisessa kamarissa. Pimeän tullen palasin minä taloon, ja Adèle aina kummasteli minun surumielisyyttäni; hän luuli, että minä kuljin kylän tansseissa.
Melkein joka päivä tuli Henri Deslois Vanhaankaupunkiin. Minä kuulin hänen tulonsa jo etäältä; hän ratsasti ilman suitsia ja satulaa isolla valkealla tammalla, joka raskaasti astuskeli peltojen ja niittyjen pientareita pitkin. Se oli kärsivällinen ja säveä juhta. Se jäi isännältään valtoimeksi kartanolle, kun hän tuli rouva Alphonsea tervehtimään. Heti kun Alphonse kuuli hänen tulleen, saapui hän liinavaatehuoneeseen.