He puhelivat maataloudellisista parannuksista tai tutuista henkilöistä; mutta keskusteluun pujahti aina joku sana tai puheenparsi yksistään minua varten, ja se tuntui minusta Henri Desloisin näkyväiseltä ajatukselta.
Usein kohtasin minä hra Alphonsen katseen, enkä voinut silloin aina olla punastumatta.
Eräänä ehtoopäivänä, kun Henri Deslois juuri oli hymyillen astunut sisälle, huusi hänelle hra Alphonse:
"Tietäkääs, minä olen myynyt kunnas-talon."
Molemmat miehet silmäilivät toisiaan ja kävivät niin kalpeiksi kumpainenkin, että pelkäsin heidän kuolevan siihen paikkaan. Sitte nousi hra Alphonse tuoliltaan, nojautuakseen uunin kamanaan, Henri Desloisin turhaan yrittäessä sulkea ovea.
Rouva Alphonse laski pitsinypläyksen helmaansa ja virkahti kuin läksyä kerraten:
"Rakennuksestahan ei ollut mitään hyötyä, ja minua ilahuttaa, että se on myyty."
Henri Deslois istuutui pöydän ääreen, niin lähelle minua, että melkein kosketti minuun. Hän sanoi jotensakin rauhallisella äänellä:
"Minä olen pahoillani, että möitte sen, sanomatta ennakolta minulle, sillä minulla oli aikomuksena ostaa se."
Hra Alphonse koukistausi kuin mato. Hän ponnistihe väkinäiseen nauruun ja huusi naurun sekaan: