Näin hänen osottavan ovelle, ja minä läksin lumisateeseen.

Ihan alueen toisessa päässä, puistokujan takana, näin keittiöosaston. Sisar Desirée seisoi pitkänä ja suorana ovella, minua odotellen. En nähnyt hänestä muuta kuin valkean päähineen ja mustan puvun, ja minä kuvittelin hänet vanhaksi ja kuihtuneeksi.

Mieleeni juolahti juosta tieheni; minun tarvitsi vain rientää ja sanoa Kaunosilmälle, että käyntini oli tehty. Hän laskisi minut ulos, ja siinä kaikki.

Mutta sen sijaan että olisin kiirehtinyt portille käännyinkin niitä rakennuksia kohti, joissa olin viettänyt lapsuuteni.

En tiedä mikä minua sille taholle veti, mutta vastustaa en sitä voinut. Samalla tunsin suurta väsymystä ja olisin mielelläni oikaissut itseni pitkäksi aikaa nukkumaan.

Vanha penkki oli vieläkin paikoillaan. Pyyhkäisin kädelläni pois lumen sen päältä ja istuuduin nojautuen lehmukseen, kuten aikoinaan hra pastori oli tehnyt.

Odotin jotakin, enkä tiennyt mitä. Katselin sisar Marie-Aiméen kamarin ikkunaa.

Siinä ei ollut entisiä kauniita, kirjailtuja musliini-uutimia, mutta vaikka se nyt olikin muiden kaltainen, niin minusta se kuitenkin oli aivan erilainen; ja jos paksut karttuuni-uutimet eivät muitakaan ikkunoita rumentaneet, niin tämä ikkuna näytti niiden reunustamana kuivilta kasvoilta.

Yö alkoi painua puistokujien verhoksi, ja valoja syttyi ikkunoihin.

Minä tahdoin nousta penkiltä, ajattelin: