Katselin häntä vastaamatta mitään.
Ei, minä en häntä tuntenut: olinpa varmakin siitä, ett'en ollut häntä milloinkaan nähnyt, sillä minä en voinut kuvitellakaan, että tuollaisia kasvonpiirteitä yhden ainoankin kerran nähtyään voisi unohtaa.
Hän liikautti suupieliänsä lystillisesti ja sanoi:
"Näenpä selvästi, että te ette enään muista Désirée Joly poloista."
Désirée Joly?… oi, enkö muka muistanut häntä! Hän oli silloin nuori noviisi-kauttansa suorittava tyttö, jonka kasvot olivat ruusujakin ruusuisemmat, jolla oli hieno vartalo ja joka oli hilpeä ja herttainen. Piirileikeissämme karkeloidessaan hän hyppeli niin vallattomasti, että sisar Marie-Aimée useinkin sanoi hänelle:
"Hei hei, neiti Joly, ei niin korkealle, polvenne näkyvät."
Ja katselinpa nyt sisar Désiréetä kuinkakin tarkoin, mahdoton oli minun havaita hänessä mitään tuttua. Hän arveli:
"Niin, suuresti muuttaa meitä nunnan asu."
Hän työnsi nopealla liikkeellä hihansa ylemmä ja lisäsi samassa, äskeisellä lystillisellä ilmeellä:
"Unohtakaa, että minä olen sisar Désirée, ja muistakaa, että Désirée
Joly aikoinaan piti teistä paljon."