Hän huomautti vielä vilkkaasti:
"Voi, minähän tunsin teidät oitis. Teillä on yhäti samat pikku tytön kasvot."
Kun sanoin kuvitelleeni sisar Désiréetä hyvin vanhaksi ja häijyksi vastasi hän:
"Erehtyneet olemme kumpikin. Teidät on minulle kuvailtu turhamaiseksi pöyhkeilijäksi. Mutta nähdessäni teidän itkevän, lumisateessa, ajattelin, että teillä oli ainakin murheita, ja niin tulin luoksenne."
Autettuaan minut makuulle jakoi hän vuoteen esiripulla, ja minä vaivuin heti uneen.
Mutta minä näin pahoja unia. Heräilin tuon tuostakin; yhtämittaa painoi raskas kivi rintaani, ja milloin minun onnistui vierittää se pois, sirkoili se moniksi kappaleiksi, jotka putoilivat päälleni ja ruhjoivat jäseniäni.
Sitte olin astelevinani terävillä kivillä siroteltua tietä. Eteneminen oli suunnattoman työlästä; mutta molemmin puolin tietä oli vainioita, niittyjä ja rakennuksia.
Talot olivat kaikki lumen kattamat, samalla kun kuitenkin hedelmissään hohtelevia puita kirkasti kaunis aurinko.
Minä poikkesin tieltä kedolle ja pysähdyin jokaisen puun luokse maistamaan niiden hedelmiä, mutta ne olivat kaikki karvaita, ja minä viskasin ne inhoten pois.
Koetin mennä nyt lumen kattamiin taloihin, mutta ainoassakaan ei ollut ovea. Palasin tielle, mutta kivetpä kasaantuivatkin niin, ett'en enää päässyt etenemään. Silloin aloin huutaa apua; huusin voimieni takaa, mutta kukaan ei minua kuullut. Ja tuntiessani hautautuvani tuon suunnattoman röykkiön alle tein niin rajun ponnistuksen vapautuakseni, että heräsin.