"Riittää! Riittää!"
Siitä saakka kun keittiöpuolella jouduin yritteli Véronique Viisastelija minua puhutellessaan olla minua näkemättäkään, ja jos häneltä tiedustin jonkin esineen säilytyspaikkaa, niin hän osotti sen minulle vain käden liikkeellä.
Sisar Désirée seurasi häntä silloin katseillaan ja hänen suupielensä värähtelivät veitikkamaisesti.
Hänessä ei enään ollut nuoren noviisin huimapäisyyttä, mutta entisen hilpeytensä ja leikkisyytensä hän oli säilyttänyt.
Joka ilta tapasimme toisemme kamarissamme. Aina hän nauratteli minua joillakuilla leikkisillä huomautuksilla pikku päiväntapauksista.
Toisinaan sattui, että nauruni päättyi tuskallisiin nyyhkytyksiin. Silloin hän liitti kätensä pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi katseensa taivasta kohti nostaen:
"Oi, kuinka hartaasti soisin surunne häipyvän!"
Sitte hän polvistui rukoilemaan, ja useinkin minä vaivuin uneen jo ennen kuin hän oli asennostaan noussut.
Keittiöaskareet olivat minulle kovin raskasta työtä. Minä auttelin
Mélanieta patojen puhdistamisessa ja lattiain pesemisessä.
Hän se isomman osan työtä suoritti; hän oli voimakas kuin mies ja aina avulias. Oitis kun näki minun väsyvän, pakotti hän minut istumaan, sanoen käskevästi hymyillen: