Hän jatkoi ja sanoi vanhempiensa olleen siellä jo useita kuukausia, ja että edellisellä viikolla oli ollut isot juhlat hra Henri Desloisin häiksi.
Kuulin vielä joitakuita sanoja, joita en oikein käsittänyt.
Sitte vaihtui keittiön kirkas aamuvalo mustaksi yöksi; tunsin lattialaakojen vajoavan aitani ja upottavan minut pohjattomaan kuiluun.
Tajusin vielä, että sisar Désirée riensi avukseni, mutta jo oli raateleva peto iskeytynyt rintaani. Se päästeli ääniä, joita minun oli kamala kuulla; ne olivat kuin hirvittävää nyyhkinää, joka aina katkesi samaan kohtaan. Sitte palasi valo, ja minä näin sisar Désiréen ja Mélanien kasvot ylitseni kumartuneina. Molemmat hymyilivät huolestuneesti ja Mélanien leveät kasvot muistuttivat suuresti sisar Désiréen hienoja valjuja kasvoja.
Kohosin istualleni vuoteellani, kovin kummastellen, että olin makuulla keskipäivällä; mutta minä en noussut jalkeilleni. Pikku Punaisen Hannun muisto palasi mieleeni, ja tuntikausia koetin minä tukahduttaa tuskaani.
Levolle menon aikana, tullessaan huoneeseen, istuutui sisar Désirée vuoteeni jalkopäähän. Hän liitti kätensä jälleenkin pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi minulle:
"Kertokaa minulle surustanne."
Minä kerroin, ja oli kuin olisi jokainen lausumani sana osaltaan huojentanut tuskaani. Kun olin kaikki sanonut, sisar Désirée nouti kirjan Kristuksen seuraamisesta ja alkoi ääneensä lukea minulle.
Hän luki hiljaisella ja alistuvalla äänenpainolla, lausuen joitakuita sanoja verkalleen, ikäänkuin loppuunsa sointuvina valituksina.
Lähipäivinä tapailin minä Punaisen Hannun poikaa jälleen. Hän kertoili lisää Hävinneestä Kaalamosta, ja hänen kuvaillessaan vanhempiensa tyytyväisyyttä ja isännän hyväntahtoisuutta heitä kohtaan, kuvastui minun eteeni taaskin kunnas-talo kukoistavine puutarhoinensa ja kirkkaine lähteinensä, jonka puroset värihernepensaitten kätkössä laskeusivat pikku jokeen.