Heti hänen mentyänsä vedin sisar Marie-Aiméen meidän vanhalle penkillemme. Hän epäröitsi vähän ja sanoi:
"On kuin kaikki odottaisi meitä valmiina."
Hän istuutui lehmukseen nojautumatta, ja minä polvistuin ruohikolle hänen jalkoihinsa.
Hänen silmistään oli säteily poissa; tuntui siltä, kuin olisivat niiden värit häipyneet, ja hänen kasvonsa, nuo hienot kasvot, olivat ikäänkuin pienentyneet ja vetäytyneet hilkan syvyyteen. Valkea etumus ei enään kaareutunut rinnan yli kuten ennen, ja käsissä näkyi sinisiä suonia.
Hänen katseensa kiintyi hetkeksi tutun kamarin ikkunaan, siirtyi sitten lehmuskujia pitkin, kiersi avaran nelikulmaisen pihan, ja kun se pysähtyi johtajattaren asuintaloon, pääsi hänen huuliltansa hiljainen soperrus:
"Meidän tulee antaa muille anteeksi, jos tahdomme itsellemmekin annettavan."
Hänen katseensa palasi minuun ja hän huokasi:
"Silmäsi ovat suruiset."
Hän hiveli kämmenillään silmiäni kuin tahtoen pyyhkäistä jotakin, mikä ei häntä miellyttänyt: ja pitäen niitä ummessa sopersi hän taaskin:
"Monet kärsimykset meitä kohtaavat!" Hän veti kätensä pois, laskeakseen ne minun käsiini, ja herkeämättä minua katsellen puheli hän rukoilevasti: