Sitte hän pitkitti etsiskelyänsä. Hän meni makuusuojan päähän asti, avasi ja sulki oven. Mutta tuskin oli hän jälleen käynyt levolle ja sammuttanut lampun, kun säppi loksahti kuin olisi ovea avattu.
Hoitajatar Esther sytytti uudestaan lampun ja sanoi:
"Tämäpä vasta kovin merkillistä on. Eihän toki kissa yksinänsä ovea avanne."
Minusta hän näytti olevan peloissaan: kuulin hänen kääntelehtivän vuoteellaan, ja yht'äkkiä hän alkoi huudahdella:
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"
Ismérie kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi, että joku käsi oli avannut kissalle oven, ja että hän oli juuri tuntenut voimakkaan hengähdyksen kasvoillansa.
Hämyssä näkyi ovi puoleksi avoinna. Minä olin hirveästi säikähtynyt. Luulin pahanhengen tulleen minua hakemaan. Pitkään aikaan emme kuulleet enää mitään. Hoitajatar Esther kysyi, eikö joku meistä tahtoisi nousta sammuttamaan lamppua, vaikk'ei se ollut kovinkaan kaukana hänen vuoteestaan. Kukaan ei vastannut. Silloin hän huusi minua. Minä nousin, ja hän sanoi:
"Sinulle kelpo tytölle eivät kummitukset mitään voi."
Hän vaikeni heti kun minä puhalsin lampun sammuksiin. Mutta minä näin tuhansia hehkuvia pisteitä ja tunsin jäätävän kylmyyden poskillani. Vuoteiden alta väijyivät minua, siltä minusta tuntui, tulikitaiset vihreät lohikäärmeet. Niiden kynnet nipistelivät jalkojani, ja tulisia kieluja hyppi joka puolella pääni ympärillä. Olin lyyhistyä siihen paikkaan, ja vuoteelleni saapuessani uskoin lujasti, että olin menettänyt molemmat jalkani. Vihdoinkin uskaltaessani tarkemmin tutkia asiaa huomasin, että ne kyllä olivat jokseenkin kylmät, ja lopulta vaivuin uneen, pidellen niitä käsieni välissä.
Aamulla hoitajatar Esther tapasi kissan eräältä vuoteelta oven läheltä.