Hän käänsi päänsä ikkunaa kohden. Kasvonsa olivat kuin läpikuultavat, ja silmät hohtivat.
Ismérie olisi mielellään suonut, ett'ei sisar Marie-Aimée olisi koskaan tullut ikkunaimme luo. Se esti häntä loruilemasta, ja hänellähän aina oli jotakin sanottavaa. Hänen äänensä oli niin kova, että kuului makuusuojan toiseen päähän. Sisar Marie-Aimée tapasi sanoa:
"Kas vaan, sisar Marie-Aimée taas morajaa."
Moinen röyhkeys hävetti minua. Olin vakuutettu siitä, että sisar
Marie-Aimée vain tekeytyi kuulemattomaksi.
Mutta eräänä päivänä hän sanoi Ismérielle:
"Minä kiellän sinua vastaamasta, senkin kääpiö."
Ismérie huudahti:
"Nokka nokka!"
Sellaista sanaa me keskenämme käytimme merkitsemässä: "Katso nenästäni, kuuntelenko sinua", s.o. mitäpä minä mokoman puheista.
Sisar Marie-Aimée tapaili vitsaa. Minä vapisin Ismérien pikku ruumiin puolesta, mutta hän heittäysi vatsalleen, sätki ja rimpuili hurjasti parkuen. Inhoten työnsi sisar Marie-Aimée hänet jalallaan luotansa ja huudahti heittäen loitolle vitsan: