* * * * *
Eräänä päivänä aamiaispöydässä sattuneen kiivaan kohtauksen jälkeen hoitajatar Néron meni matkoihinsa, syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän huudahti yht'äkkiä:
"Kyllä, voin minä mennäkin, ja menen minä!"
Kun sisar Marie-Aimée tuijotti häneen hämmästyneenä, kääntyi hän päin, kumarassa, puistaen päätään ja pukaten sitä edellään, ja kirkui vielä kovemmin, ettei hän voinut enää kauvemmin sietää minkään väkänokan, niin juuri, väkänokan, itseänsä komentelevan.
Hän oli selkä edellä lähentynyt ovea; hän avasi sen, pudisti raivokkaasti päätänsä ja kadotessaan heristi pitkää käsivarttaan sisar Marie-Aiméelle, sanoen syvästi halveksivalla äänellä:
"Ei ole vielä viidenkolmattakaan vanha, mokomakin!"
Muutamat pikku tytöt värisivät kauhusta; toiset purskahtivat nauramaan. Madeleine sai täydellisen hermopuuskan: hän heittäysi sisar Marie-Aiméen jalkoihin, syleili hänen polviansa, suuteli hänen lievettänsä ja sieppasi hänen kätensä paksuille ja kosteille huulilleen, kaiken aikaa hurjasti kirahdellen, kuin olisi hirvittävä onnettomuus tapahtunut.
Sisar Marie-Aimée ei mitenkään päässyt irtautumaan; lopulta hän suuttui. Silloin Madeleine taintui ja kaatui seljälleen.
Avatessaan hänen vaatteitaan sisar Marie-Aimée teki minuun päin merkin. Luulin hänen tarvitsevan minun apuani ja juoksin hänen luokseen. Mutta hän lähetti minut pois:
"Ei, ei sinua, — Marie Renaudia."