Hän oli ollut meillä jo vuoden, enkä minä vieläkään ollut saanut tottuneeksi ripittämään itseäni hänelle. Useinkin hän katseli minua nauraen sillä tavalla kuin olisi hän muistanut minun pienet rikkomukseni, niin minusta tuntui.
Me kävimme ripittämässä itsemme määräpäivinä, kukin vuoronsa jälkeen; kun oli enää yksi tahi kaksi menemättä ennen minua, aloin minä vapista.
Sydämeni löi haljetakseen, ja vatsassani kouristi niin että hengitykseni oli salpautua.
Sitten kun vuoroni vihdoin tuli, minä nousin notkuvin polvin, humisevin korvin ja posket kylminä. Lysähdin polvilleni rippituoliin, mutta samassa rohkaisi minua jo hra pastorin hyväntahtoinen, ikäänkuin etäältä hymisevä ääni. Kuitenkin täytyi hänen joka kerta auttaa minua rikkomusteni luettelemisessa, muutoin olisin puolet unohtanut.
Ripityksen lopulla hän aina kysyi nimeäni. Olisin mielelläni sanonut hänelle toisen, mutta vielä sitä miettiessäni pääsi jo oikea nimi huuliltani.
Ensimäisen ehtoollisella käynnin päivä läheni; ripille laskemisen piti tapahtua toukokuun keskivaiheilla, ja ryhdyttiin jo valmisteluihin.
Sisar Marie-Aimée sepitti uusia virsiä; hän oli myöskin runoillut jonkinlaisen hra pastorille omistetun ylistyshymnin.
Kahta viikkoa ennen pyhää toimitusta meidät erotettiin toisista. Me vietimme kaiken aikamme rukouksissa.
Minun kumppanini nimi oli Sophie.
Hän oli hiljainen, ja me kartoimme kaikkia riitaisuuksia. Puhelimme vakavista asioista. Minä tunnustin hänelle vastahakoisuuteni ripityksellä käyntiin, ja kuinka suuresti sydäntäni painosti pelko, että pyhälle ehtoolliselle mennessäni en olisi oikeassa mielentilassa.