Hän oli hyvin harrasmielinen eikä voinut ollenkaan käsittää arveluitani. Hän huomasi minussa hartauden puutetta, olipa nähnyt minun rukouksissa nukahtavankin.
Hän puolestaan ilmaisi minulle kovasti pelkäävänsä kuolemaa; hän puhuikin siitä arasti ja äänensä alentaen.
Hänellä oli melkein vihreät silmät ja niin kauniit hiukset, ett'ei sisar Marie-Aimée ollut koskaan hennonnut niitä leikata kuten muiden pikku tyttöjen.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä.
Yleinen rippini ei ollut sentään kovin tukala: se vaikutti minuun melkein samalla tavalla kuin hyvä kylpy. Tunsin itseni sangen puhtaaksi.
Silti vapisin ehtoollisleipää tarittaessa niin kovasti, että osa siitä tarttui hampaisiini. Minä tulin pahoinvoivaksi, ja tuntui ikäänkuin musta esirippu laskeutuvan eteeni. Olin kuitenkin tuntevinani sisar Marie-Aiméen äänen, joka kysyi:
"Oletko sairas?"
Hämärästi tajusin hänen saattavan minua rukousjakkaralleni asti, painavan kynttiläni minun käteeni ja sanovan:
"Pidä lujasti sitä."
Kurkkuani ahdisti niin, että minun oli mahdoton niellä, ja minä tunsin jotakin nestettä valuvan suustani.