Kauvan minä toivoin, että joku kiltti pikku eukko, joka näkyisi ainoastaan minulle, astuisi esille isosta rautauunista, ja päättäisi minun ompelukseni yks kaks.
Lopulta kokonaan paaduin moitteille. Sisar Marie-Aimée ei enää tiennyt mitä tehdä minua rohkaistakseen tahi rangaistakseen.
Kerran hän päätti luetuttaa minulla ääneen kahdesti päivässä. Se oli minulle suuri ilo; tuskin jaksoin odottaa lukutuntiani, ja pahoilla mielin aina painoin kirjan kiinni.
* * * * *
Esilukemisen loputtua laulatti sisar Marie-Aimée raajarikkoa Colettea.
Hän lauloi aina samoja lauluja, mutta ääni oli hänellä niin kaunis, ett'ei sitä väsynyt kuulemaan. Hän lauloi koruttomasti, työstään taukoamatta, vain huojuttaen päätänsä hiukan.
Hoitajatar Justine, joka tiesi kaikkien asiat, kertoi Coletten olleen vielä ihan pieni, kun hänet oli tuotu tänne molemmat jalat murskaantuneina.
Nyt oli hän kahdenkymmenen vanha: vaivalloisesti liikkui hän kahden kepin varassa eikä tahtonut käyttää kainalosauvoja, jott'ei olisi näyttänyt vanhalta akalta.
Lomahetkinä näin hänen aina istuvan eräällä penkillä yksinänsä. Hän venyttelihe lakkaamatta, taivuttaen vartaloansa taaksepäin. Hänen mustissa silmissään oli niin isot terät, että valkuaista tuskin näkyikään.
Minä tunsin suurta kiintymystä häneen; olisin halusta ollut hänen ystävättärensä. Hän näytti hyvin ylpeältä, ja jonkun pikku palveluksen hänelle tehdessäni oli hänellä tapa sanoa minulle: "kiitoksia, lapseni", niin että heti muistin olevani vasta kaksitoistavuotias.