Minä pudistin päätäni.
Minua itketti niin että kurkkuani kouristi. Autoin häntä nousemaan istualtaan. Hän nojasi toista kättään keppiinsä, mutta tuki itseään kuitenkin minuun koko painollaan.
Käsitin kuinka työlästä liikkumisen täytyi hänelle olla. Koko kävelymme aikana hän ei puhunut minulle sanaakaan; vietyäni hänet takaisin penkilleen hän virkahti minua katsellen:
"Kiitos, Marie-Claire."
Nähdessään minut Coletten kumppanina hoitajatar Justine kohotti kätensä kohti taivasta ja teki ristinmerkin.
Nurmikon tuonpuoleiselta laidalta huusi Madeleine minulle ja heristi nyrkkiään.
Illalla huomasin kyllä, että sisar Marie-Aimée tiesi, mitä olin tehnyt, mutta hän ei minua sanallakaan nuhdellut.
Seuraavana lomahetkenä hän veti minut jalkajakkarallensa, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui ylitseni. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen katseensa ihan tunkeutui sieluuni: hänen silmänsä tuntuivat ikäänkuin käärivän minut suojaansa. Minun tuli lämmin ja rauhallinen olla. Hän suuteli minua pitkään otsalle, hymyili sitte ja virkkoi:
"Mene; olethan minun kaunis valkoliljani."
Minusta hän oli monin värivivahduksin säteilevine silmineen niin kaunis, että sanoin hänelle: