Minä vastasin kuten äskenkin:
"Hyvä, äiti."
Hän kohottausi lepotuolinsa käsinojain varassa, tähysteli minua kiiluvilla silmillään ja kysyi vielä:
"Ettekö sitten olekaan ylpeä?"
Minä hymyilin välinpitämättömästi:
"En, äiti."
Hän näytti kovasti hämmästyneeltä; mutta kun hymyilyni pysyi muuttumattomana, oli hänen äänensä jonkun verran lauhtunut, kun hän sanoi:
"Todellako, lapseni? Minä olen aina luullut teitä pöyhkeileväksi."
Hän painui takaisin lepotuoliinsa, laski silmäluomensa alas ja alkoi puhua yksitoikkoisella äänellä, kuin olisi lukenut rukouksia. Hän muistutti, että tulee olla isäntäväellensä alamainen ja aina täyttää uskonnolliset velvollisuutensa, ja sanoi että lampuodin vaimo aikoi noutaa minut juhannusaattona.
Minä poistuin hänen luotansa tuntein, joita en olisi osannut ilmaista.
Mutta vallitsevana oli minussa pelko, että tuotan surua sisar
Marie-Aiméelle. Miten kertoa hänelle asia?