Minulla tuskin oli aikaa miettiäkseni. Hän odotteli minua käytävämme päässä; hän tarttui minua olkapäistä kiinni ja kysyi, kumartuen puoleeni:
"No?"
Hänen katseensa oli huolestunut ja vastausta vaativa. Minä sanoin siekailematta:
"Hän ei suostu, ja minusta tulee paimentyttö."
Hän ei käsittänyt. Hän rypisti kulmiansa.
"Mitä? Paimentyttö?"
Hyvin nopeasti selitin minä:
"Hän on hankkinut minulle paikan eräältä maatilalta, ja siellä minä lypsän lehmiä ja ruokin sikoja."
Sisar Marie-Aimée työnsi minut luotansa niin kiivaasti, että minä lensin seinää vasten.
Hän syöksähti ovelle. Luulin hänen suoraa päätä juoksevan Juostarinjohtajattaren puheille, mutta hän viipyi ulkona vain hetkisen, palasi taas ja alkoi pitkin askelin kävellä edes takaisin käytävässä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja polki jalkaa, kiepahti ympäri ja huohotti raskaasti. Sitte hän nojautui seinää vasten, antoi käsivarsien vaipua alas kuin menehtyneenä ja sanoi äänellä, joka tuntui tulevan kaukaa: