"Kuinka itsepäinen!"
Minä katsoin häneen ja vakuutin jälleenkin karkaavani, ellei hän veisi minua sisar Marie-Aiméen luokse. Vastausta odottaessani en hellittänyt hänestä katsettani, ja huomasin selvästi, että hän tuli hämilleen. Hän mietiskeli pitkän aikaa ja sanoi sitte, laskien kätensä polvelleni:
"Kuulehan nyt, tyttöseni, ja koeta ymmärtää, mitä sinulle sanon."
Ja nyt minä sain tietää, että hän oli sitoutunut holhoomaan minua kahdeksantoistavuotiaaksi asti ja olemaan ottamatta minua milloinkaan mukanansa kaupunkiin. Sain kuulla vielä, että luostarinjohtajattarella oli kaikki oikeudet minuun, ja jos vielä yrittäisin karkuteille, niin hän varmastikin panettaisi minut kiinni sillä verukkeella, että minä muka juoksentelin yksinäni metsissä öisin. Hän sanoi lopuksi toivovansa, että unohtaisin luostarin ja kiintyisin häneen ja hänen vaimoonsa, jotka tahtoivat vain katsoa parastani.
Olin kovin kiihdyksissäni ja hillitsin vaivoin kyyneleeni.
"No niin", virkkoi isäntä ojentaen minulle kätensä, "olkaamme hyviä ystäviä, eikö ollakin?"
Minä annoin hänelle käteni ja hänen puristaessaan sitä jokseenkin lujasti vastasin minä:
"Ollaan!"
Hän läiskäytti ruoskaansa, ja pian olimme päässeet metsästä.
Sataa tihuutti yhäkin hienoa usmavettä, ja pellot avautuivat eteemme entistään mustempina.