Hän painautui seinään, tehdäkseen minulle väljempää tilaa, ja vastasi isännälle vain:
"Ole huoletta."
Nyt, kun kaikki pellot oli kynnetty, vei Martine hoidokkinsa hyvin kaukaisille laitumille, joita hän sanoi "yhteismaiksi". Lehmipaimen ja minä sitä vastoin käyttelimme laumojamme pientareilla ja kanervikoissa. Minua paleli kovasti, vaikka minulla olikin iso kantapäihin asti ulottuva villainen kauhtanani. Lehmipaimen teki usein nuotion ja jakoi kanssani perunat ja kastanjat, joita hän hiilillä paisteli. Hän opetti minua tuntemaan tuulensuunnat, jotta saatoin käyttää hyväkseni pienintäkin suojaa kylmältä; ja lämmittelemässä ollessamme hän yhtämittaa hyräili laulua "vedestä ja viinistä".
Siinä oli ainakin kaksikymmentä säkeistöä. Vesi ja viini syyttelivät toinen toistansa ihmiskunnan onnettomuudentuottajaksi, ylistellen itseänsä pilviin asti. Minusta tuntui vesi olevan oikeassa, mutta lehmipaimenen mielestä ei viinikään ollut väärässä.
Tuntikausia vietimme siten yhdessä. Hän kertoili minulle kotiseudustaan, joka oli hyvin kaukana Solognesta. Lehmiä paimentamassa oli hän ollut pienestä pitäen, ja hänen ollessaan vielä lapsi oli vihainen härkä puskenut hänet maahan ja ruhjonut pahanpäiväisesti. Kauvan oli hän ollut kipeä, ja kärsinyt tuskia, jotka pakottivat huutamaan; vähitellen olivat kivut lakanneet, mutta hän oli jäänyt sellaiseksi rujoksi jommoisena nyt hänet edessäni näin. Hän muisti nimeltään kaikki maatalot, joissa oli ollut paimenessa. Ihmiset olivat olleet joko hyviä tai häijyjä, mutta milloinkaan ei hän ollut niin hyvää isäntäväkeä tavannut kuin Vanhassakaupungissa. Myöskin oli hän pannut merkille, että isäntä Sylvainin lehmät eivät olleet saman näköisiä kuin hänen kotiseutunsa pienikasvuinen karja, jolla oli terävät kierteiset sarvet. Tämän talon lehmät olivat vantteria ja voimakkaita, sarvet särmikkäitä ja tylppiä. Hän rakasti niitä ja puhutteli niitä nimeltään. Hänen lemmikkinsä oli kaunis valkea lehmä, jonka isäntä Sylvain oli keväällä ostanut. Tuon tuostakin se nosti päänsä ja katseli kauas, ja lähti sitte yht'äkkiä kaula ojossa juoksuun.
Lehmipaimen huusi täyttä kurkkua:
"Seis, Valko, seis!"
Useimmiten se pysähtyi itsestään, mutta täytyipä väliin lähettää koira sitä palauttamaan. Silloin se joskus yltyi taistelemaan vastaan, saadakseen mennä omaa tietänsä, ja yhtyi laumaan vasta kun koira oli puraissut sitä turpaan.
Lehmipaimen säälitteli sitä puhellen:
"Sitä ei tiedä mitä se ikävöipi."