* * * * *
Joulukuusta alkaen saivat lehmät kokonaan jäädä navettaan. Ajattelin että lampaille käy samoin. Mutta isännän veli selitti minulle, että Sologne oli kovin karua seutua ja ett'eivät sen asukkaat saaneet riittävästi rehuvaroja kaikkien elukkainsa ruokkimiseen.
Niinpä jouduin minä yksikseni kuljeksimaan niityillä ja metsissä. Kaikki linnut olivat muuttaneet pois. Sumu laskeusi kyntömäille, ja metsissä oli haudan hiljaisuus. Toisin ajoin tunsin itseni niin ypö-yksinäiseksi, että koko maa tuntui vajonneen tyhjyyteen ympäriltäni, ja kun korppi lensi huutaen ohitseni harmaalla taivaalla, tuntui minusta kuin olisi sen voimakas käheä ääni julistanut minulle mailman suruja.
Lampaatkaan eivät enää hypelleet. Kauppias oli vienyt mukanaan kaikki pässit, ja pikku karitsat eivät osanneet leikkiä keskenänsä. Ne astua tepsuttelivat kylki kyljessä, ja syömästäkin herjetessään pitivät päätään riipuksissa.
Muutamat niistä muistuttivat minusta pikku tyttöjä, jotka olin tuntenut. Minä silittelin niitä ja koetin kohottaa niiden päätä. Mutta silmät pysyivät maahan luotuina, ja niiden terät olivat elottomat kuin himmennetty lasi.
Eräänä päivänä yllätti minut niin sakea sumu, että minun oli mahdoton tuntea tietäni. Olin yht'äkkiä aivan oudon metsän laidassa. Puiden latvat häipyivät kokonaan sumun verhoon, ja kanervat näyttivät villaan käärityiltä. Valkeita hahmoja laskeusi puista ja leijaili kanervien yli pitkinä, läpinäkyvinä huntuina. Minä ajoin nyt lampaita viereiselle niitylle päin, mutta ne sullousivat vain yhteen, eivätkä taipuneet menemään eteenpäin. Läksin edelle katsomaan, mikä niillä oli esteenä, ja silloin huomasinkin sen pikku joen, joka kierti kukkulan juurta. Vettä tuskin erottikaan; se tuntui uinailevan paksun, valkean villapeitteen alla. Kauvan seisoin sitä katsellen, ennen kuin läksin viemään laumaani metsänreunaa pitkin. Yritellessäni arvailla, millä suunnalla talo oli, risteilivät lampaat pitkin metsää ja joutuivat pian pensas-aitojen saartamalle tielle. Sumu yhä tiheni, ja minusta näytti kuin olisin kulkenut kahden korkean muurin välissä. Seurasin lampaita tietämättä, minne ne minut veisivät. Äkkiä poikkesivat ne tieltä oikealle, mutta samassa minä ne pysähdytin; olin nimittäin nähnyt kirkon sisäänkäytävän. Ovet olivat selällään, ja molemmin puolin hohti punainen valo, joka kirkasti harmaata holvikattoa. Jättiläismäisiä pilareja kohosi suorina riveinä taustalle asti, jonka perällä pieniruutuiset ikkunat laskivat heikkoa valonkajastusta lävitsensä. Suurella vaivalla sain ehkäistyksi lampaat tunkeutumasta lähemmäksi kirkkoa, ja siinä estellessäni huomasin niiden olevan ylt'yleensä koristeltuja pienillä valkeilla helmillä. Samassa ne ravistelivat itseään, ja silloin helmet ikäänkuin kilahtelivat hiljaa. En tiennyt mitä tästä kaikesta ajatella; sitte kävin kovin rauhattomaksi muistellessani, että isäntä Sylvain tietenkin kärsimättömästi odotteli minua. Uskottelin itselleni, että omia askeleitani takaisin seuraten löytäisin helposti talon. Mahdollisimman hiljaa häätelin siis laumaani tielle, jolta olin vast'ikään poikennut. Mutta juuri tielle tullessani kuului läheltäni miehen ääni. Se sanoi:
"Annahan niiden toki mennä sisälle, elukkaparkojen."
Ja samassa mies käännytti lauman kirkkoa kohti. Tunsin heti Eugènen, isännän veljen. Hän pyyhkäisi kädellään yhden lampaan turkkia ja sanoi:
"Sieviltä ne näyttävät huurrehelmissä, mutta ei se ole niille terveellistä."
En ollenkaan hämmästynyt kohdatessani hänet täällä. Viittasin kirkkoa kohti ja kysyin, mikä se oli.