En kuitenkaan voinut poistua ennenkuin tiesin, mihin vuohi oli joutunut. Luulin tuntevani sen kohdan, josta se oli tiheikköön kadonnut, ja minä pujottausin sisälle, molemmin käsin suojellen kasvojani neulasilta. Melkein heti huomasinkin vuohen sormieni lomitse; se oli ihan lähellä. Ojensin käteni tarttuakseni sen sarveen, mutta se livahti läpi oksien, jotka takaisin ponnahtaessaan iskevät kipeästi vasten kasvojani. Viimein onnistui minun saada se kiinni ja viedä takaisin laumaan.
Joka päivä oli sama juttu. Minä ajoin lampaani mahdollisimman loitolle kaurahalmeesta ja riensin ajamaan karkulaista takaa.
Vuohi oli kokonaan valkea, ja minä olin huomannut heti, että se muistutti Madeleinea. Molemmilla oli silmät hyvin etäällä toisistaan. Kun minä pakotin sen peräytymään kuusikosta, tuijotti se minua kauvan silmiänsä räväyttämättä.
Eräänä päivänä, tultuani kuusikosta hiukset ihan hajallaan, heilautin minä ne päätäni puistamalla kasvoilleni. Paikalla hypähti vuohi syrjään ja määkäisi pelosta. Se kävi kimppuuni sarvet kyrmyssä, mutta minäkin painoin päätäni alas ja ravistin hiuksiani, jotka venyivät maassa. Silloin se lähti pakoon, tehden kerrassaan hullunkurisia hyppyjä. Joka kerta kun se sitte livahti kuusikkoon, kostin minä sille säikyttelemällä sitä hiuksillani.
Isäntä Sylvain yllätti minut eräänä aamuna, juuri hätyyttäessäni sitä tuolla tavoin. Hän puhkesi hillittömään nauruun, joka saattoi minut ihan hämilleni. Seisahduin heti kohta, koettaen järjestää tukkaani.
Vuohi oli jälleen lähestynyt minua. Se katseli minua kaulaansa venytellen ja koivet hullunkurisesti käpertyneinä, valmiina livistämään käpälämäkeen pienimmästäkin liikkeestäni. Isäntä nauroi nauramasta päästyänsäkin; hän hytkyi kaksin kerroin koukistuneena ja purskahti yhä uudestaan hohottamaan. Näki vain hänen mekkonsa, partansa ja ison hattunsa. Hänen äänekäs iloisuutensa herätti minussa halun itkeä, sillä minusta tuntui että hän jää siihen ainiaaksi käppyrässä höröttämään.
Vihdoinkin tyynnyttyänsä hän ystävällisesti uteli minulta välejäni vuohen kanssa. Kerroin hänelle elukan kujeista. Silloin hän uhkasi sitä sormellaan ja alkoi taas nauraa.
Martine sai vuohen mukaansa seuraavana aamuna. Mutta jo toisena päivänä selitti hän, että mieluummin hän muuttaa pois paikastaan kuin kauvemmin paimentaa mokomaa paholaisen riivaamaa elukkaa.
Vanha Bibiche arveli, että vuohet tarvitsevat keppiä. Ja silloin minä muistin ainoan kepin-iskun, minkä olin sille antanut: sen kupeista oli lähtenyt niin kummallinen ääni, ett'en ollut sen koommin rohjennut toista kertaa lyödä.
Niin jätettiin se kuljeskelemaan irrallaan kartanolle, ja eräänä päivänä se katosi, eikä kukaan saanut koskaan tietoonsa, mikä sen oli perinyt.