"Onko tämä nyt laitaa, että saa huutaa ihmistä minkä jaksaa! Runsaasti kaksikymmentä kertaa olen huutanut sinua illalliselle."
Vähän jälkeenpäin en enää löytänytkään kirjaa orrelta. Mutta minulla oli nyt ystävä sydämeeni kätkettynä, ja kauvan olin uskollinen sen muistolle.
* * * * *
Kahta päivää ennen joulua valmistausi isäntä Sylvain teurastamaan sikaa. Hän hioi kaksi isoa veistä, ja levitettyään keskelle pihaa kerroksen vereksiä olkia päästi hän sian ulos. Se alkoi vinkua ikäänkuin kohtaloansa aavistellen. Hän köytti siltä sorkat ja sanoi vaimolleen:
"Pane piiloon veitset, Pauline, elukan ei sovi niitä nähdä."
Pauline antoi minulle käteen syvän sangon, jota minun tuli pidellä taitavasti, niin ettei ainoakaan pisara menisi hukkaan, kun verta laskettiin.
Isäntä lähestyi sikaa, joka oli kaatunut kyljelleen. Hän taivutti toisen polvensa maahan ja koetettuaan kaulan seutua ojensi kätensä vaimoaan kohden, joka antoi hänelle isomman veitsistä. Hän painoi kärjen sormensa osottamalle kohdalle ja antoi sen verkalleen painua lihaan.
Tällä hetkellä oli sian karjunnassa jotakin inhimillistä hätää.
Haavasta juoksi verta pitkänä punaisena viiruna. Sitte syöksähti kaksi verisuihkua ensin pitkin veitsen terää ja sitten isännän kädelle. Veitsen tunkeuduttua kahvaan asti painoi isäntä Sylvain sitä vielä hetken kaikella voimallaan, ja veti sen sitte ulos yhtä verkalleen kuin oli sen työntänytkin.
Nähdessäni terän Veripunaisena tulevan esille haavasta tunsin minä, että huuleni kylmenivät ja suustani kuivuivat nesteet.