Korkeimmalla kohdalla pysähdyin minä Punaisen Hannun majan luoksi.
Tämä talo oli leveä ja matala. Seinät olivat yhtä mustat kuin katto-oljetkin, ja ympärillä kasvoi pensaikko niin korkeana, että talon olisi voinut sivuuttaa sitä näkemättäkään.
Minä poikkesin aina sisälle sanomaan hyvää päivää Punaiselle Hannulle, jonka tunsin siitä asti kuin olin Vanhaankaupunkiin tullut.
Hän oli aina tehnyt työtä isäntä Sylvainille, joka piti hänestä hyvin paljon. Eugène sanoi, että hänet saattoi panna mihin toimeen tahansa ja että kaikki mitä hän teki, oli hyvin tehtyä.
* * * * *
Mutta hra Alphonse ei tahtonut enää käyttää häntä töissään, puhelipa ottaakseen häneltä pois kunnas-talonkin. Punainen Hannu oli tästä niin hädissään, ett'ei enää muuta ajatellutkaan.
Heti messun jälkeen palasin samaa tietä. Hannun lapset keräysivät ympärilleni vastaanottamaan siunattua leipää, jota minä niille toin. Niitä oli kuusi, vanhin ei vielä kahtatoista täyttänyt. Siunattu leipäni ei ollut paljoakaan suurempi suupalaa, jonka vuoksi minä annoinkin sen Hannun vaimolle jaettavaksi yhtä suuriin osiin.
Sill'aikaa asetteli Punainen Hannu minua varten takkavalkean eteen jakkaran, itse istahtaen ympyriäiselle pölkynpätkälle, jonka kieräytti jalallaan tulisijan luo. Hänen vaimonsa kohensi kekäleitä raskailla pihdeillä, ja kattilakoukussa riippui muuripata, jossa porisi isoja keltaisia perunoita.
Heti ensimäisenä sunnuntaina oli Punainen Hannu sanonut minulle:
"Minäkin olen vanhemmistani lapsena jäänyt."