Ja vähitellen oli hän minulle kertonut, että hänet oli kuudentoista vanhana sijotettu halonhakkaajan palvelukseen tähän samaiseen kunnas-taloon. Aivan pian oli hän oppinut kiipeilemään puiden latvoihin, sitoakseen sinne köyden, jolla piti taivuttaa puuta alaspäin. Päivätyön päätyttyä hän sitte halkokantamus seljässään läksi edellä, ehtiäkseen pikemmin taloon, missä halonhakkaajan pikku tyttö oli valmistamassa illallista.
He olivat saman ikäisiä, ja heti oli heistä tullut hyvät ystävyksetkin.
Sitte tuli onnettomuus, joulu-yönä.
Vanha halonhakkaaja läksi keskiyön jumalanpalvelukseen, luullen lasten sikeästi nukkuvan. Mutta hepä olivatkin nousseet jalkeille heti hänen mentyänsä. He tahtoivat vanhukselle palaamaksi valmistaa pikku jonlukemut ja iloitsivat jo ennakolta hänen hauskasta hämmästyksestänsä.
Tyttönen pani kastanjia paahtumaan sekä nosti pöydälle hunajaruukun ja omenaviinihaarikan, ja Hannu sytytti isoista haloista kelpo takkavalkean.
Aika kului; kastanjat olivat kypsiä, mutta halonhakkaaja yhä viipyi poissa. Lapset istuivat lattialle tulen eteen lämmittelemään ja lopulta nukahtivat siihen, toinen toiseensa nojaten.
Hannu heräsi pikku tytön kirkunaan. Ensimältä hän ei käsittänyt, miksi se kohotti käsivartensa korkealle ilmaan pesän edessä.
Vasta kun tyttö ponnahti jaloilleen, lähteäkseen juoksemaan, näki
Hannu, että hän oli syttynyt palamaan.
Tyttö oli jo avannut puutarhan veräjän ja juoksi nyt puiden lomitse, valaisten niitä liekeillään.
Silloin Hannu syöksi hänen jälkeensä, otti kiinni ja heitti hänet lähteensilmään.