Olin tuntenut salaperäistä kammoa tätä metsää kohtaan, ja minut valtasi kerrassaan kauhu, kun poikkesimme polultamme metsän halki johtavalle tielle.

Tie oli kuitenkin leveä; sitä näkyi rattaanjälkien syvyydestä päättäen ajetun ahkerasti hevosillakin.

Päämme yllä havuneulaset rahisivat vastakkain. Niiden hieno ja kepeä sipse oli kokonaan toisenlaista kuin se kuiva ja katkonainen ritinä, jota oli metsästä kuulunut silloin kun se oli lumessa. Silti en voinut pidättyä tuolloin tällöin katsahtamasta taakseni.

Kauvan emme metsässä kulkeneetkaan; tie kääntyi vasemmalle, ja tuossa tuokiossa olimme Hävinneen Kaalamon kartanossa.

Täällä kierteli karjarakennusten taitse sama pikku joki kuin Vanhassakaupungissakin. Mutta vainiot olivat ahdatut ihan likekkäin, ja rakennukset näyttivät piiloutuvan kuusikkoon.

Asuinrakennus oli näöltään kokonaan toisenlainen kuin oli näillä seuduin tavallista. Alikerran vanhat muurit olivat hyvin paksut, ja näytti siltä kuin olisi yläkerta vain tilapäisesti nostettu sen päälle.

En voinut tuossa rakennuksessa havaita mitään hovimaista; pikemmin se johti mieleeni kannon, josta hairahtunut vesa oli puhjennut.

Rouva Deslois ilmestyi kynnykselle meidän tulomme kuullessaan.

Ja taaskin tähysteli hän minua silmiänsä räpytellen. Samassa hän äänekkäästi ilmotti hukanneensa olkien sekaan yhden soun-rahan, ja ihmetteli, ett'ei sitä ollut kahdeksassa päivässä vielä kukaan löytänyt. Puhuessaan hän jalallaan pöyhi oven eteen levitettyä ohutta olkikerrosta.

Rouva Alphonse ei ottanut häntä kuunnellakseen. Hänen pullistuneet silmänsä tuijottivat sisälle kamariin, ja hän oli melkein innostuksissaan, selittäessään käyntimme tarkotusta.