Rouva Deslois suvaitsi itse saattaa minut liinavaatehuoneeseen; hän laski avaimet kaappien päälle ja jätti minut yksikseni, kehotettuaan minua olemaan hyvin tarkkaavainen ja varomaan panemasta mitään epäjärjestykseen.
Muutamassa minuutissa olin avannut ja taas sulkenut isot kiiltävät vaatekaapit.
Mieleni olisi tehnyt lähteä heti pois. Tämä iso kylmä vaatekamari kammostutti minua kuin vankila; askeleeni kumahtelivat lattialaudoilla, niinkuin niiden alla olisi ollut syviä luolia. Minusta alkoi yht'äkkiä tuntua, kuin en enää pääsisikään koskaan ulos tästä varastokammiosta.
Minä heristelin korviani, enkö kuulisi karjapihalta jotain elämää, mutta korviini kaikui vain rouva Desloisin ääni. Se oli kova ja järeä, niin että se tunki läpi seinien kaikkialle.
Astuin ikkunan luo, jotta olisin tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi, mutta samassa avautui äkkiä takanani ovi, jota en ollut huomannutkaan. Käänsin päätäni ja näin sisään astuvan nuoren miehen, jolla oli pitkä valkea pusero yllään ja harmaa lakki päässä.
Hän seisahtui, ikäänkuin kummastellen, että huone ei ollut tyhjillään, ja minä yhäti katsoin häneen, kykenemättä siirtämään katsettani pois.
Hän astui lattian poikki, katseittemme hellittämättä toisistaan, ja poistui, tölmäten mennessään ovenpieleen. Minuuttia myöhemmin hän meni ikkunan ohi, ja silloin taaskin sattuivat katseemme vastakkain.
Minulla oli rauhaton olla, ja minä suljin häneltä auki jääneet ovet, tietämättä miksi.
Vähän jälkeenpäin rouva Alphonse tuli minua noutamaan, ja me läksimme takaisin Vanhaankaupunkiin.
Hra Alphonsen tultua Paulinen sijalle olin minä ottanut tavakseni mennä istumaan jonkun matkan päähän maatalosta, rehevään pensaikkoon, rautatammesta muodostetulle istuimelle.