Nyt kevään tullen pistäysin sinne tavallisesti silloin kun päiväläiset polttelivat piippuaan tallin seinustalla.
Kauvan aikaa istuskelin siellä illan kohinaa kuunnellen, ja useinkin syntyi minussa kiihkeä toivo olla puiden kaltainen.
Tänä iltana johduin minä ajattelemaan Hävinneen Kaalamon miestä. Mutta joka kerta kun yritin päätellä hänen silmiensä väriä, tunkeutuivat ne niin syvälle minun silmiini, että ne tuntuivat kokonaan valaisevan sieluni.
* * * * *
Seuraava sunnuntai oli Pääsiäispäivä. Adèle oli hra Alphonsen vaunuissa lähtenyt messuun. Minä jäin yksikseni yhden päiväläisen kanssa pitämään talosta huolta. Aamiaisen jälkeen mies heittäysi pitkälleen olkiläjälle oven eteen, ja minä kätkeysin pensaikkooni.
Koetin kuulla kellojen kumahtelua. Mutta maatila oli liiaksi kaukana kylistä, eikä kellonääni miltään taholta kantanut minuun asti.
Ajatukseni liitelivät sisar Marie-Aiméehen. Muistelin myöskin Sophieta, jolla oli tapana herättää minut joka vuosi kuuntelemaan kaupungin kaikkia kelloja, silloin kun ne yht'aikaa kaijuttelivat pääsiäis-soittoa.
Kerran sattui, ett'ei hän herättänytkään ajoissa, ja hän oli siitä niin pahoillaan, että seuraavana vuonna pisti ison kivenmukulan suuhunsa, valvoaksensa kerrassaan koko yön. Aina kun uni uhkasi hänet voittaa, kalahtivat hampaat kiveen, ja hän valpastui heti.
Minä muistelin myöskin isoa messua, jossa Colette oli laulanut niin voimakkaalla äänellä. Verestin muistissani huimat kisamme nurmikoilla ja sisar Marie-Aiméen toimekkaat puuhat suurilla juhlapäivällisillä.
Mutta tänä iltana näenkin sisar Marie-Aiméen hienojen ja lempeiden kasvojen sijasta rouva Alphonsen tylyn hahmon ja hänen miehensä kiiluvat silmät, jotka minua kovin pelottivat. Ja ajatellessani, että minun täytyisi vielä kauvan oleskella maatilalla, tuli mieleni hyvin alakuloiseksi.