Kun vihdoin olin väsyksiini asti itkenyt, huomasin hämmästyksekseni, että aurinko oli jo aivan alhaalla. Pensaikon oksien lomitse näin poppelien pitkien varjoviirujen niityllä yhäti pitenevän. Ja lähempänä itseäni huomasin niinikään suuren varjon, joka liikahteli. Se läheni, pysähtyi, ja läheni taas.
Huomasin heti, että joku oli tulossa piilopaikkani ohitse, ja melkein samassa tunkeusikin pensastoon se valkopuseroinen mies, kulkien kumarassa oksia väistääkseen.
Kylmä väristys kävi läpi ruumiini.
Toinnuin sentään hyvin nopeasti, vaikka minua edelleen puistatti hermostunut vavahtelu, jota en kyennyt salaamaan.
Hän jäi liikahtamatta seisomaan eteeni, eikä puhunut mitään.
Minä näin hänen silmissään kuvastuvan lempeyden, ja tunsin lämmön palaavan ruumiiseeni.
Huomasin, että hänellä oli värillinen paita, kuten Eugènella, ja kauluksen alle solmittu kaulahuivi. Ja kun hän puhui, tuntui minusta ääni jo ammoin tutulta.
Hän nojasi isoon oksaan vastapäätä minua ja kysyi, eikö minulla enää ollut vanhempia.
Minä vastasin kieltävästi.
Hän antoi nuorten silmujen verhoaman vesan luisua sormiensa lomitse ja jatkoi minuun katsahtamatta: