"Kuka sanoi, että minä nukun", sanoi pappi ja pyörähti ylös. "Ja kuka sanoi, että maistanut olen. Näytänkö, kuka maistanut on. Kuljenko tuossa yhtä palkkia myöten. Liena, katso, että se menee suoraan, ja katso Filemon, ettei se mene väärään. Katsokaa kaikki minua ja vartioikaa minun askeleitani."
Hän kulki pitkin lattiapalkkia.
"Suoraan näkyy menevän."
"Sitä minäkin."
"Eipäs pastori olekaan saarnannut nyt", sanoi Liisa.
"Mitä minä sinulle saarnailemaan."
"Eipä taida valtakunta olla nyt tästä maailmasta."
"Siinä sinä, Jussi, oikean sanan sanoit." Ja hän kohotti äänensä: "Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. En minä tiedä minne minä menen ja mistä minä tulen, en minä teistäni enempää tiedä kuin taivaan lintu, joka lentää, kun lentämään luotu on. Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi."
Oli hetken hiljaisuus. Liedellä porisi illallispata. Tuvan lämpimässä tuntui voimakas tuoreiden heinien tuoksu, sillä heiniä oli tuotu makuusijoiksi karsina- ja ovensuunurkkaan.
Ilta-auringon säteet värähtelivät ikkunan lahoisella vuorilaudalla, jossa kaksi kiiltävää kovakuoriaista matkasi ja painui puukoloihinsa.