"'Ja tuolla on Liena', sanon minä."
"Taidat valehdella", sanoi Liena.
"Olit. Minä näin Lienan siivet olkapäillä ja silmälasit nenällä pitkän pöydän päässä veisaamassa suuresta virsikirjasta, ja enkeli kaatoi hänelle kahvia suureen kuppiin.
"Ja kun Herra näki, että pääenkelit olivat minun ystäviäni, aukesivat taivaan portit ja Herran kirkkaus lankesi minun köyhälle sielulleni. Ja Hänen äänensä oli kuin valtava virran pauhu ja Hänen vaatteensa valkeat kuin kohisevan virran kuohu, kun hän sanoi: 'Astu sisään, Nymanni.'
"'Kiitetty, kiitetty', huusin minä. Mutta minun ääneni sekaantui suutarien sekaköörin lauluun. Vaan salaa ajattelin siinä, ettei se liikaa ollut, jos vihdoin sinne jo pääsinkin. Enhän minäkään ihan ansiotta ole. Elinhän minä kuin mikä Jerusalemin suutari, ja eiköhän sitä alituista vaellusta ja kieltäymystä Hänenkin otolliseksi lukea pitäne. Vaan Herra näki minun sieluni läpi, äkkäsi sen sangen syntiseksi ja syöksi minut ikuiseen pimeyteen. Putosin alas, vaan kun havahdin, ajattelin: 'Kiitetty, kiitetty', sillä putosinkin tuosta penkiltä vaan. Mutta tämä uni oli kuitenkin vihjaus siitä, ettei viime koettelemuksessakaan saa langeta, vaan lujasti nöyryydestä kiinni pitää. Filemon ja Liena sen kestivät, vaan minä en."
"Se pastori laskettelee", sanoi Liena, vaan Lienaa pyrki naurattamaan, kun ajatteli, että hän siellä kuitenkin oli. Ja Filemonkin ruopaisi korvallistaan ja sylkäisi keskelle lattiaa.
"Taidat pilkata", sanoi.
"En", sanoi Nyman. "Niin on asiat."
"Mikä sinutkin siinä ylpeäksi teki?"
"No, se vielä viime tingassa viekoitteli se viekoittelija korskilla ajatuksilla, että pois puolelleen saisi."