"Terveenä, Jumalan kiitos, on oltu. Ja terveys sehän on paras Jumalan lahja."
Liena pani kahvipannunsa Loviisan pannun viereen. Piti pastorin hänenkin vieraanaan olla. Paljosta oli hän pastorille kiitollinen. Eipä hän ilman pastoria siinä terveenä seisonut.
Lienakin oli pitkä ja laiha kuten Loviisakin, mutta hän seisoi aina eteenpäin kumarruksissa ja kurotti päällään. Suuret kädet riippuivat raskaina sivuilla. Huivia piti hän yötä päivää päässä, ja se oli vedetty korvien taakse vähän kuulon takia. Puhuessaan puristi hän suupieliä lujasti ja ääni tulla kitisi hampaiden lomitse, ja kulmakarvat kohosivat puoliväliin matalaa otsaa.
Hän oli hurskas ja Jumalan sanalle taipuvainen. Ja hän huokaeli aina. Kuitenkaan ei hän ollut riitaisa eikä toraisa kuten hurskaat vaimot usein. Kun häntä vain ohjattiin, taipui hän ymmärtämään. Hän oli miettinyt paljon itseksensä etenkin juuri tätä Pyhän Sanan puolta. Ja kaikki asiat otti hän tunnolleen vakavasti ja koetti mielessänsä elää niinkuin viisaiden ja siviäin tulee, ja niinkuin viimeinen päivä jo huomenna olisi. Sillä kuka tietää, kauanko armonaikaa itsekullakin on. Ja kuka tietää, mikä raskautus mitäkin milloinkin odotti. Oli häntäkin jo koeteltu, että hän tiesi Herran ankaran vihan ja koetuksen kuin murskaavan nyrkin iskevän ja typertävän luomakuntaa. Niin että kun hänkin vuosia muutamia sitten, miehen ensin menetettyään, tukahdutti makaamalla kastamattoman lapsensa, oli koetus käydä hänelle ylivoimaiseksi. Hänen sydäntään repi ajatellessa, pääsikö lapsi taivaaseen, vai joutuiko se helvetin tulen tuhottavaksi. Hän etsi Sanasta selvitystä. Vaan Sana oli ankara. Ja yhä sekavammiksi ja ristiriitaisemmiksi muuttuivat ajatukset. Hän riensi joka sunnuntai kirkkoon, paalusti jalan pakkasessa pitkät talvitaipaleet, eikä rauhaa saanut. Hän söi vain paljasta leipää ja joi vettä, paastosi ja kidutti itseänsä. Vaan selvyyttä ei tullut. Sitten säästi hän rahoja, osti postillan, joka olikin lempeämpi kuin Pyhä Raamattu. Kuin kaste nääntynyttä nurmikkoa, kuin sade kuivunutta viljaa, virkistivät ne sanat hänen sieluansa. Jumala olikin lempeä Isä lapsillensa, anteeksiantava ja sovittava, eikä kostava tuomari, niinkuin Raamattu enemmän opetti. Ei hän viattomia suoraan kadotukseen heittänyt, vaan tiedottomaan välitilaan armossaan asetti, siksi kunnes omakseen otti. Sillä kaiken, jonka Hän luonut oli ja joka avuttomana Hänen luokseen palasi, otti Hän syliinsä rakastaakseen sitä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kuka oli avuttomampi kuin lapsi? Kuka otollisempi Hänen sylissään rakkauden sijan saamaan? Kiitetty, kiitetty, Sinä Isä, ikuisesta viisaudestasi. Ja niinpä ei hänenkään syntinsä, kun hän lapsensa Isän syliin saattoi, ollut niin toivottoman raskas, ettei sitä anteeksi saisi. Hän alkoi jo rauhoittua, kun hän kerran lukiessaan tuskalla tajusi, että postilla puhuikin iäisyysopissa ristiin Pyhän Raamatun kanssa. Entinen tuska kohosi moninkertaisena ja epätoivo ei antanut yön lepoa, päivän rauhaa. Mitä hänen oli tekeminen, mihin uskominen, kun pyhät sanatkin olivat sekavat? Ja kun hän Loviisalle tuskiansa voihki, särki se Loviisankin sydäntä ja hän mietti, mitä olisi tehtävä. Silloin keksi hän, että Lienan olisi mentävä pappilaan rovastilta itseltään kysymään. Kukas ne asiat paremmin kuin rovasti tunsi.
Liena meni kirkolle, kantoi postillaa nenäliinanyytissä, näytti sitä papille ja kertoi tuskistansa.
"Onhan sinulla Pyhä Raamattu", sanoi pappi, "mene ja tutki sitä, muu on perkeleestä."
Muuta ei tarvittu. Kun Liena muisteli muutamia Raamatun paikkoja, jotka polttivat hänen mieltänsä ennenkin, kasvoi hätä niin suureksi, että hän sekaantui kokonaan järjiltään. Hän syytti itseänsä sillä, ettei hän edes arvannut lastansa hätäkasteeseen panna, ennenkuin tuho oli tulleilleen, ettei se silloin, niinkuin nyt, olisi kastamattomana ja saastaisena tuomioon vikapää ollut. Jopa hän joskus pyrki mielessään syyttämään itse Herraa siitä, ettei Hän lasta vaaralta suojellut, niinkuin Hänen suojata tulisi. Eikö Hänen olisi pitänyt olla lastensa turva ja hoiva? Eikä se kivi, johon kompastui. Eikä se kosto, joka ikuista kirousta kylvi.
Liena menetti unensa ja puhe kävi sekavaksi. Yöt voihki hän ääneen ja höpisi itseksensä armosta ja Pyhästä Sanasta. "Voi, voi, mikä piti tulla", huokaili hän väliin. Sitä oli kestänyt jo neljättä kuukautta.
Silloin syyskesästä sattui Nyman tulemaan Koppelmäelle ja kuuli asiasta. Liena hoki hänelle vain että: "Kastamatta jäi, kastamatta jäi", ja mielettömän avuton katse silmissä tuijotti hän ympärilleen. Ja silloin keksi Nyman sen ja sanoikin sen Lienalle varmasti ja vakuuttavasti, että Herra oli unessa ilmaantunut hänelle ja sanonut: "Käy ja kasta hautausmaalla sen Lienan ristimättömän pojan hautakumpu, että hän rauhan saisi." Ja sitä varten oli hän nyt matkalle lähtenyt ja ensi yönä taivaltaisi hän kirkkomaalle, niin oli unessa käsketty. "Sinä Herran valittu." Liena syleili pappia ja uskoi. Ensi yön seutuun ei Nyman näyttäytynyt. Liena valvoi ja odotti. Aamusilla tuli Nyman ja sanoi: "Mene rauhaan, Liena, ja nuku, sinä Herran palvelija, sillä täytetty on se, joka täytettämän pitää. Eläkä murehdi niistä, jotka minun murheitani ovat, sanoo Herra. Maailman olen minä luonut, enkö minä sitä hoivata taida. Avaruuteen olen minä maailmat siroittanut, ja minun käsialoistani puhuvat avaruuden ääret. Mikä olet sinä ihminen, että sinä minun viisauttani ja oikeuttani epäillä uskallat? Sinun syntisi ovat suuret, vaan minun armoni on suurempi ja sylini avarampi kuin mitä sinun ajatuksesi käsittää taitaa. Minun helmani on unohdus ja minun sylini anteeksiantamus ja sovitus. Sillä kaikki on minusta ja hukkuu minuun, eikä mitään muuta ole paitsi minä. Elä pelkää siis lähestyä sinun alkujuurtasi, ihminen. Sillä mitään ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen sovituksen saaman. Mene siis rauhaan, sanoo Herra sinulle minun kauttani. Mene ja nuku huolistasi, sinä Herran pieni palvelija, ja hoida sitä leiviskääsi, joka sinulle annettu on."
Nyman pani kylmän kääreen Lienan päähän, ja Liena nukkui rauhallisesti koko sen päivän ja seuraavan yön ja heräsi selvänä unestaan. Kun hän oli siksi voimistunut, istutti Nyman häntä suolahauteissa. Ja niin parani hän kokonaan. "Elä sinä sotkeudu Hänen asioihinsa", vakuutti hän Lienaa, "pidä sinä huoli vaan omistasi".