"Voipi olla", sanoi Filemoni. "Vaan miehetön se äitivainaja olla taisi, koska en minä niitä isänpuolia siinä sen luona nähnyt. Ja siksi toisekseen, olisiko tuo noin suuri tuo vahinko, jos tuota tulemattomaan tilaan jäikin, vaikka eipä silti, mikäpä tuota, jos tuota tuolta tulikin, joutipahan elää ja nähdä tämän nähtävänsä."
"Annapahan sitten tulla muidenkin näkemään", sanoi pappi.
"Tulkoot, ehee, vaikka poissa pysyvät minun puolestani. En minä heitä ilmoille auttamaan rupea, ehee. Sitä tuota henkipidintä kunhan jaksaisi itsellensäkin, on sitä siinäkin tekemistä. Ja kun ei Sanassa eikä muussakaan laissa ole veroitettu siihen ulostekoon, että elätä vaimo vierelläsi ja jälkeläiset jäljessäsi, niin että kun sitä ei rikkeeksi katsoa voine, niin jouti olla. Etenkin kun tällä kylällä vähänlaiseen on suutarin työtä, niin naipas siihen sitten, siinä sanot ihmeillä olevasi."
Hän ruopaisi korvallistaan, sylkäisi ja pienet tihrusilmänsä katsoivat miettivästi, kun hän sääret lonkallaan siinä seisoi ja jäi ajattelemaan näiden maallisten asioiden menoa.
"Jotta niin vähällä kuin mahdollista tämän matkasi taivaltaisit, eiköhän se lyöne enemmän niinkuin Sanankin kanssa yhteen."
"On se niinkin", sanoi Liena. Vaan on se niinkin, että:
"Kristus sen kuitenkin vahvisti,
Lahjall' ja ihmeell' kaunisti,
Niinkuin Johannes sanoo."
"Sanoi mitä sanoi", mörähteli Filemoni tuvan ovessa mennessään.
"Niin, niin", huokaisi Liena.
"Mitenkäs se Liena on jaksanut", kysyi pappi.