"Jos Liena käväiseisi kodassa, siellä on rokkapata tulella. Jätän sen
Lienan toimitukseksi", sanoi Loviisa.
"Jättäkää vaan."
Tuvan painavassa kuumuudessa ja äänettömyydessä kuului vain sirkan iloinen sirinä uunin takaa ja kohoavien taikinakorvojen pihinä penkiltä.
V
Nyman vetäytyi pihamaalle pitkälleen. Siinä oli hyvä olla.
Tuolla näkyivät vedet ja metsät. Täällä ihmisten asunto viljapeltojensa keskellä, jotka olivat kuin suojaava muuri sen ympärillä. Tuolla oli taivas, täällä maa. Aurinko valoi tuhlaamalla siunaavia säteitään, polttaa hellitti ja kypsytti. Ja raskaana painui tuoksuista täyteläinen ilma pitkin kaareilevaa maanpovea.
Siinä oli hänenkin hyvä ajatella ja hyvä ajattelematta olla. Lepäsi vain kuten lapsi äitinsä rinnoilla ja antoi ajan mennä.
Ja sitten uneksi hän kevyesti, kuten lapsena uneksitaan. Uneksi kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän oli näkevinään, kuinka Isä Jumala istui tuolla omassa taivaassansa mahtavana ja rikkaana kuten suurtilallinen ainakin ja katseli omiansa ja toisten hallitsijoiden käsialoja, taivaankappaleita, joissa elämä, ihmeellinen ja rikas, kumpusi täyteläisenä elottomuuden sylistä, joissa sielullinen toiminta ja luomistyö jatkui yhä ainetta hioen ja ihmeellisiin muotoihin sitä kirkastaen. Mitä oli maassa siihen nähden? Niinkuin kivi, jota vedet huuhtovat ja kuluttavat kuultavaksi, niin ihminenkin, kun maan surut, murheet ja köyhyys ahdisti, kului ja alkoi kuultaa. "Sielullinen olento, tietävä ja tunteva", ajatteli Jumala, "maata ei se enää ole". Vaan toisten taivaankappalten hallitsijat pudistivat päätänsä ja hymyilivät.
Lienan lapset, jotka pihalla leikkivät, lähestyivät ujostellen pappia. He olivat vanhoja ystäviä. Kuitenkin lapsia aina alussa ujostutti ja vähän pelottikin papin synkkä ja musta ulkomuoto.
"Tulehan tännemmäksi, Iida, katso minulla on sokeriakin."