Eveliinan silmiin kierähtivät vedet.
Ja Loviisa ajatteli, että tyhjää hän sanoi. Mitä toisen silmäykset häneen kuuluivat. Jos kaikki olisivat niinkuin hän, olisi ihmisten elämä hyvin ilotonta.
"Meneekö Eveliina puita kantamaan?"
"Mennään."
Eveliina puolestaan oli jo lauhtunut ja ajatteli mennessään, että oikeassa se Loviisa oli. Mitä hänen tarvitsikaan Jussia ajatuksissaan pitää. Ihmekö, jos se päällekin näkyi. Ja ihmekö, jos se niin tasaista kuin Loviisaa suututti. Ei hän ollut niinkuin siveät ovat. Piti koettaa olla. Vaan se yksi ajatus tarttui aina ja iskeytyi, niin että järjiltään oli. Minkä hän sille taisi. Ja joskus tuntui kuin hän olisi voinut olla vaikka kaikkien vaimo yhtaikaa. Ja siitä näki, ettei hän virheetön ollut. Kaiketi Loviisa sen huomasi ja sitä tarkoitti.
Vaan Loviisa ei sitä tarkoittanut. Ellei se olisi ollut Jussi, tuskin hän olisi mitään Eveliinalle virkkanut. Nyt jäljestäpäin huomasi hän sen. Hän ei sallinut, eikä vieläkään voinut nähdä, että Jussin kanssa vehtailtiin. Joka kerta teki se hänelle pahaa, vaikka hän ei sitä ymmärtänyt eikä ajatellut.
Oli aika, jolloin hän itse mielellään Jussia ajatteli. Useinpa alussa, noin nelisen vuotta sitten, kun Jussi taloon tuli, istuskeli Loviisa tuvan penkillä tarinoiden joukkojen kanssa. Hänen vakavat, synkänlaiset silmänsä välähtivät lämpimästi, kun hän Jussin kanssa leikkiä laski ja unohtui salasilmäyksin hänen nuorta ja rotevaa varttaan ihastelemaan. Ja useinpa tapahtui, että hän iltahämärässä yksin ajatuksiinsa vaipuneena tuvassa istui ja sukkaa neuloi, kun miehet liinavaatteissaan saunatieltä kohosivat. Komeimpana ja ryhdikkäimpänä astui Jussi. Ja kun se mieshaamu korkeana ja notkeana tuvan hämärässä pimeässä liikkui, läikähti Loviisan sydänalassa. Hän olisi voinut siitä kamariinsa käydä. Vaan eipä tullut käydyksi. Hän olisi voinut jättää sen katselemisen, vaan eipä tullut ajatelleeksi sitä. Kaikki kävi itsestään. Eikä kukaan olisi voinut aavistaakaan, että hän Jussin tähden siinä istui. Ja useinpa silloin istuutui Jussi pöydän eduspenkin päähän ja veisteli. Äkäisesti sinkoilivat lastut. Loviisa istui takana ja näki, kuinka notkea selkä kaartui paidan alla. Auki olevan paidankauluksen alta kohosi päivettynyt, kaunis niska, jota vasten valkea tukka näytti herttaiselta, kuin Jussi lapsi tahi pieni poikanen vain olisi. Ja se valkea mieshaamu selvine piirteineen tuvan hämärtävässä pimeässä iskeytyi haihtumattomaksi kuvaksi Loviisan muistiin ja näiversi mieltä.
Kerran satutti Jussi sormeensa.
"No, mikäs Jussille nyt tuli?" kysyi hän.
"Taisi sormeen sattua. Kaikkiakin kun tuo veri juoksee lattialle."