"Eipä taitaisi olla. Onkos pastori jo Ohkolan mökillä käynyt? Viime kun kävitte."
"Eipä ole tullut vielä käydyksi. Otteljaana näkyi tässä äsken olleen."
"Olihan se. Kotitöilleen sanoi jo menevänsä. Ne ovat nyt rikastumaan päin."
"Vai ovat. Onko Aapeli rahaa lähettänyt, vai tytötkö?"
Ohkolan kaksi tytärtä, Riikka ja Justiina, olivat Pietarissa palveluksessa. Aapeli oli myös jo kaupungissa. Taavetti vanhemmista oli vain kotona.
"Vai tytöt. Ei toki tytöt. Häviöksi vaan ovat. Tänne lapsiaan tulevat vaan laittelemaan. Aapeli, se oli toki kaksikymmentä markkaa jo lähettänyt."
"On se toki mies se Aapeli", sanoi Miina Mälli, joka siihen tuli ja istuutui pölkyn toiseen päähän kuulosteltuaan ensin, mistä puhe oli. "Niin kuuluikin se Aapeli ylevässä palveluspaikassa olevan. Rahtyöri se oikein olevan kuului. Oli se isänsä siellä talvella katsomassa käynyt. Höyli oli Aapeli vielä ollut, vaikka herra jo oli. Ja oli ollut se paikka kuin taivas syntisen mielestä. Kultaa oli kiiltänyt puolelta jos toiseltakin. Ja herrat siellä häntänutuissa olivat juoksennelleet, paikasta toiseen lennelleet kuin parhaat pääskyset höyryävien vatien ja muun rahtamentin kimpussa. Oli se Pietari katsellut niiden meininkejä, yhdestäkin reiästä oli saliin nähnyt. Kun ne herrat olivat syödä sipostelleet, pistäneet yhtä, pistäneet toista, eikä mikään ruoka kelvannut. Kanna pois, tuo uutta. Kanna pois. Yhdessäkin nurkassa oli lankkaus ollut ja siinä höyretyinen nainen istunut. Ei kelvannut sille ruoka, vaikka mitä tarjolle panit. Vähä hypistellään, vie pois. Silloinpa se herra, joka sitä omenataan siinä syötti, suullaan sen kättä sivaisi, että tokkos tämäkään kelpaa. Atuu, sekös kelpasi. Ai ihmettä, siitä ruoat unohtui. Iskeneet toisiinsa kiinni olivat. No jo oli ollut. Ja se kuului sitä hienointa ja hipleintä olevan, että rakastella."
"Kuuluipa hääseuruekin siellä olleen", sanoi Liisa Laatikko.
"Niin kuului hääseuruekin samassa rahtyörissä silloin olleen. Niin olivat päähän kohoavia herkkuja syöneet ja juoneet, että morsian oli pitänyt välillä nukkumaan taluttaa. Nuori oli ollut se morsian ja kaunis kuin enkeli, ja oli Aapeli isälleen sanonut, että se oli kaupungin kaunein. 'Olisit sinä sen kopannut', oli Pietari sanonut, vaan Aapeli oli vaan nauranut. Oli se niitä ruokia Roikka-Pietarille maistaa antanut. Vaan suupa oli auki jäänyt ja vedet silmistä pudonneet, kun muutamatakin mustaa lusikallisen suuhunsa oli pistänyt. Vaan toiselta kuului siellä luomakunta näyttävän. Kullalla ja kukilla kuuluvat ihmiset itsensä kirjaelevan ja vartensa silkillä verhoelevan. Ja siellä mitä kalliimpi kalu, sen parempi, se ostaa pitää. Mitä kummempaa vaan ihmismieli keksisi, sen parempi. Kuuluivat pienistä kivistäkin satoja markkoja maksavan."
"Maksakoot", sanoi Liisa Laatikko vähä närkästyneesti, kun Miina sananvuoron piti. "Maksakoot, maanrakoon ne vaan pannaan ja sinne joutuvat kuten muukin syntinen kansa."