"Siinä vasta juttu olikin. Ihan Noakin aikuinen oli. Vai ei pastori ole siitä kuullut."

"Enpä koko miestä tunne. Mikä Kaipainen se oli?"

"Sen Serahviia Kaipaisen mies. Korpisalolla tuolla elivät aikanansa, ja paikoillaanhan se on mökkipahanen siellä vielä nytkin. Näin se oli koko juttu. Antaahan ollakaan. Minä alunperin kun kerron. Vuotta kymmenisen sitten kuoli se Serahviia, tunsinhan minä sen, kasvinkumppania kun tavallaan oltiin. Niin oli hyväluontoinen ja hiljainen, kuin ihminen ikinä olla voi. Ja sentähden se rovastivainaa sen sille Tahvanalle naitti. Se oli se Tahvana Kaipainen kyydinnyt rovastia kerran ja piloillaan oli se rovasti puhutellut Tahvanaa niinkuin renkiä puhutellaan naurain ja leikin takein ja oli kysynyt, että miksi et ole ottanut ja nainut. Se oli se Tahvana rokonarpinen ja mikä pelätin lienee ollut. 'Eivätpä taitaisi tulla', oli Tahvana arvellut. Siihen oli se rovasti naurahtanut ja sanonut, että jos nait, kyllä hän tulevia löytää. 'Voisihan tuota koettaa tuotakin', oli Tahvana sanonut sanoneensa. Ja kun siitä olivat tulleet kievariin ja pihalla sattui siinä rovasti näkemään tämän Serahviian, joka siinä palveli, kutsutti hän Serahviian luokseen, ja eläpäs muuta kuin alapas toimittaa sen Tahvanan asiaa. Eihän se Serahviia miten ilennyt kieltää, kun itse rovasti toimitti ja kuulutuksille pani. Ja niin tuli Tahvanasta ja Serahviiasta pari. Ja Korpisalolle muuttivat. Ja mikäs siinä. Siellä mökillään elivät eikä heistä paljon kuultu, hiljaisia ihmisiä kun olivat ja se Korpisalo kun on niin syrjässä näiltä kulkupaikoilta. Niin, sitten minä kuulin noin vuotta kymmenisen sitten, että se Serahviia oli jättänyt tämän maailman ilot. Tyttö vaan oli tänne jatkoksi jälkeen jäänyt. Vaan nyt, annas ollakaan, miten lienee tullut ilmi, olisiko joku siellä mökillä asti käynyt, tahi miten kuten, niin oli tullut ilmi, että se tyttö oli isälleen jo kaksi lasta tehnyt ja oli kolmatta tekemässä. No jo surkeutta, mikä piti tulla. Vasta kuuluu olevan kahdeksantoista vanha. Niin ei se tyttörukka, kun nimismies oli kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut lakia, ja rovasti kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut Jumalan pyhiä käskyjä, niin ei se tyttörukka ollut mitään osannut vastata. Siihen paikkaan oli typertynyt. Oli itkenyt vaan, kun kiinni oli pantu, oli itkenyt niin, että sydäntä oli särkenyt. Vaan mistään ei ollut tiennyt. Mitäpä hän, raukka, Jumalasta tiesi ja Hänen pyhistä käskyistään, kun lukea ei osannut. Siinä oli ikänsä, siitä asti kuin kynnelle kykeni, yötä päivää työtä raatanut, peltotöissä ja muissa ollut, siihen lapset hoitanut, siinä oli käskyjä ollut parahiksi. Ja mitäpä hän ihmisten tavoista ja erityisistä ajatuskannoista tiesi, kun ei kertaakaan ollut kirkollakaan käynyt. Tuossa eläin on nyt eläin, sillä ei ole tietoa mistään. Vaan ettei ihminenkään opettamatta yläpuolelle paljon muuta luontokappaletta astu, sitä et uskoisi. Vaan niin se on, ja surkeata se on. — Ja kun Tahvanalta oli kysytty, tunnustiko hän hyvällä tekonsa, oli se Tahvana vaan katsoa muljauttanut ja ärähtänyt: 'Niin se on, niinkuin näette.' Eikä mitään muuta ollut virkkanut. Petopa oli mies ollut. Vaan kun rovasti oli nuhdellut ja Jumalan tuomiota lukenut, niin vedetpä olivat pudonneet eukkojen silmistä. Norona olivat vaan juosseet. Itkeneet olivat muut kaikki, Tahvana vaan ei. Vaan nyt saakin istua siellä ja tutkistella tekojansa. Eikö pastori, joka kuului lakiakin tuntevan, osaa arvioida, paljonko sille vuosia tulee?"

"Siinä kahdeksisen vuotta tahi alle kuritushuonetta taitaisi olla."

"Eikö enempää? Ei tuon olisi tarvinnut Luojan vapaata päivää nähdä.
Mitenkäs tytölle on?"

"Vähemmän sitä sille on."

"Se on oikein, ettei enempää. Sillä eikö pidä ihan ajatella, että kun luonto itse ei opeta luomiansa, kuka sitten. Niin ettei syy ole sen, joka maailman menoa ei ymmärrä ja rikkoo sitä vastaan, vaan enemmän sen, joka tietää ja rikkoo. Olisi Tahvanakin uudestaan aikanaan nainut, niin ei tuota tuhoa tullut."

"Niinpä surkeasti erehtyy ihminen."

"Niinpä erehtyy."

"Muutenpa ei olisikaan ihminen."