"Ja kun sinä olit vaan siellä ja äiti kävi uudestaan vierasten aikana sinua sieltä pois pyytämässä, sanoit sinä, että äiti on paha. 'Ihanko totta', kysyi äiti kiltisti. 'Ihan totta', sanoit sinä ja sitten sinä sanoit tuon ruman jutun poliisista, muistatko?"
"Muistan", sanoi Jussi. "Minä sanoin äidille, että jos sinä aina kiellät, niin olet paha ja minä kirjoitan poliisille, joka on ikkunan alla, kirjoitan kirjeen ja panen siihen, että äiti on paha, ja viskaan kirjeen ikkunasta, ja silloin poliisikin tietää, minkälainen äiti minulla on."
"Mutta eipä äiti pelännyt, nauroi vain ja sanoi, että uskotko, Jussi, tottakin, että äiti on niin paha. Ja sinä sanoit, että niin minusta on."
"Ja niin tuntuikin. Silloin. Mutta ei nyt enää. Ja kun ihan kohta herkesi tuntumasta, menin äidin luo ja sanoin hiljaa sen korvaan, että erehdyin ja etten minä poliisille viitsi kirjettä kirjoittaa. Ja äiti tuli siitä niin hyvilleen kuitenkin ja sanoi, ettei se olisi ollut vaarallista, jos olisin kirjoittanutkin, vaan että vielä parempi on, jos pidän asian kodin salaisuutena. Kodin salaisuus? Niin kilttiä."
"Niin."
"Ei torunut, vaikka olisi saanut. Mutta en koskaan minä niin kirjoittaisi. Se ei olisi totta. Mutta hänelle saa sanoa kaikkea, tuhmaa ja muuta. Kun hän on oma, kankelo, oma."
"Ja minun omani."
"Ja sinun. Mutta ota sinä ihan omaksesi isä. Isä on parempi, se elättää meitä."
"Molemmat ovat yhteisiä."
"Mutta vanhana?"